lauantai 27. toukokuuta 2017

Hullu sä et ole... tai no...

Tiistaina soi puhelin, ystävätär soitti:
- Mitä sä teet lauantaina?
- Hmmm, lauantaina, eikös silloin ole se puolimaraton? Meidän poika ehkä lähtee juoksemaan nuorisokisaa jalkapallojoukkueensa edustajana, mutta ei minulla mitään sen kumm...
- No kuule, mä oon jo ilmoittautunut sille puolimaratonille ja maksanut maksut ja kaikki, ja nyt mun juoksukaveri onkin telonut polvensa eikä voi lähteä. Ja mä en millään tahtois jättää sitä väliin, kun oon ilmoittautunut ja treenannutkin aika paljon, mutta mä en millään tahtois myöskään juosta yksin, kun se on niin kauheen tylsää. Niin mä sitten ajattelin, että sä oot kyllä ainoo, joka vois näin lyhyellä varotusajalla sen lähteä juoksemaan. Lähde mukaan!

Köh. Olenhan minä tietysti vuosikaudet pähkäillyt - melkein voi sanoa että kipuillut - sen asian kanssa, että ihan kamalasti huvittaisi kokeilla, pystyisinkö siihen. Ihan kamalasti kutkuttaisi ajatus, miten siistiltä se tuntuisi, jos pystyisin.

MUTTA. Minä olen tänä keväänä käynyt kolme (3) kertaa juoksemassa, matkaa on kertynyt yhteensä n. 15 km. JA koko elämäni aikana pisin yhtäjaksoisesti juoksemani lenkki on n. 12 km - sekin muistaakseni toissakesältä.

Mutta olenhan minä tietysti muuten kuntoillut siinä määrin, että uskallan väittää olevani ihan hyvässä kunnossa. Ei minulta jaloista voima lopu, eikä varmaan hapenottokyvystäkään jää homma kiinni. Ja siis, sanoitko, että olen ainoa tuntemasi tyyppi, joka voisi sen kylmiltään vetäistä?!? Imartelu on minulle ihan kryptoniittia aina...

Jos juostaan noin seitsemän minuutin kilsoja, matkaan menee 2 h 20 min. Eihän se ole paljon sen kummempi kuin kaksi jumppaa putkeen. Ja minä vedän kaksi jumppaa putkeen vähintäänkin kerran viikossa. Ja silloin harvoin kun juoksen lyhyitä lenkkejäni, vauhtini on selvästi lähempänä kuutta kuin seitsemään minuuttia per kilsa. Ja siis, lahjattomat reenaa ja ylikuntoahan pitääkin välttää. Joten...

- No hitto, lähdetään!!!

Ja niin sitä sitten lähdettiin. Päätin ottaa teemakseni Jannan laulun säkeet: Hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät...

Eikun matkaan.

Alkumatkasta yritämme pitäytyä kiltisti siinä seitsemän minuutin kilometrivauhdissa, vaikka alamäissä vauhti tietysti vähän karkailee. Ja vähän ylämäissäkin. Ja tasamaalla. Mutta juoksu tuntuu hyvältä.

Vähän ennen puolimatkaa tulee suoranainen endorfiini-euforiavaihe. Juoksu rullaa, happi virtaa keuhkoihin, pumppu pamppailee kaikessa rauhassa - aivan kuin olisi samettista merenrantaa auringonlaskussa käppäillyt.

Vähän puolimatkan jälkeen tuulettelen, että nyt on sitten virallisesti meneillään pisin ikinä juoksemani lenkki. Reitti kääntyy asvaltilta hiekkateille. Ystävätär pistelee menemään kiristyvää tahtia, minun jalkani tuntuvat takertuvan kiinni tiehen. Se siitä samettisesta merenrannasta sitten.

Jäljellä 9 km. Olen minä sen verran ennenkin juossut. Juoksen nytkin.

Ylämäki. Perkele. Sinnillä ylös, sen jälkeen on pakko tulla alamäki. Minä olen tosi hyvä juoksemaan alamäkiä, onnistun rentouttamaan itseni tosi hyvin, tasaamaan pulssia ja vetämään henkeä. Tule alamäki! Ei vielä. Ensin ylämäki. Ja sitten lisää ylämäkeä.

Näistä mäistä ne kokeneemmat taisivat tuossa matkan varrella puhua. Että siinä sitä tietää lähteneensä puolimaratonille. Ja miettii, että miksi tulikaan lähdettyä. Perkele. 8 km jäljellä. Kilometri vähemmän kuin viimeksi. Ähisen ystävättärelle, että minun olisi pakko hellittää tahtia.

- Ala tulla nyt vain! Et nyt anna periksi!

En toki ole periksi antamassa, tulenhan minä, mutta hidastaa on pakko. Seuraavan huoltopaikan kohdalla vinkkaan ystävättärelle, että menee vain. Pidän hänen selkänsä näkyvissä, mutta annan välimatkan kasvaa. Pari selkää tulee yllättäen vastaanikin, jollain painaa jalka vielä pahemmin kuin minulla.

Hullu sä et ole, mut juuri nyt on vaikeaa... hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät...

5 km jäljellä. Vitonen! Sen nyt vaikka konttaa!!! Kasvoilleni leviää hymy: minä tosiaan tulen pääsemään maaliin, tulen juoksemaan ihan kokonaisen puolimaratonin! 

Ylämäki. Ylämäki. Ylä-vitun-mäki!!! Koko loppumatka tuntuu olevan ihan pelkkää vastaista. Tiukimmassa nousussa minun on pakko ottaa pari kävelyaskelta, mutta pian tajuan, että ellen heti jatka juoksemista, en kohta liiku enää senttiäkään. Keskivartalossa ei ole kamalasti tuntoa. Mutta kun vain juoksen, etenen kyllä. Jaloissa riittää voimaa, henki kulkee puuskuttaen mutta kulkee kuitenkin. Mihinkään ei varsinaisesti satu, paitsi että oikeastaan joka paikkaan jollain tapaa sattuu.

Viimeinen huoltopiste. Hetken pysähdys ja urheilujuoman hörppäys tuntuu taivaalta. Edessäni menee mies. Hänen on pakko kävellä. Saan hänet kiinni. Ohitan hänet. Jumalauta, meikämamma tässä ohittelee vielä miesjuoksijoitakin! 

Kaksi kilometriä maaliin. Kilometri. Viisisataa metriä. Ylä-vitun-mäkeä, sivumennen sanoen. Minä ihan oikeasti teen sen, minä ihan oikeasti tulen ihan just puolimaratonin maaliin!!! Maalisuora. Loppukiri! Astun maalilinjan yli ja rojahdan istumaan. Yritän epätoivoisesti pitää kiinni tajunnastani, mutta aika hämärän rajamailla kyllä haahuilen. Joku kiikuttaa käteeni mukillisen urheilujuomaa. Siemaisen sen ja alan pikkuhiljaa taas orientoitua aikaan ja paikkaan: minähän olen puolimaratonin maalialueella!

Auttamatta hiipii voittajafiilis puseroon.

 Minä tein sen!!! Minä juoksin puolimaratonin!!!

Aikani on kyllä enemmän kuin se ennakkoon kaavailemani 2.20. Vähän noloo. Mutta silti oikeesti aika siistii. Päätavoitteeni kuitenkin saavutin: maaliin pääsin ja hengissäkin vielä.

On minun pakko myöntää, että syvällä sisimmässäni olen aika hitoksee ylpeä tästä saavutuksestani!

maanantai 22. toukokuuta 2017

Mummi

Yksi varhaisimmista lapsuusmuistoistani on se, kun klassisesti päätin kokeilla, jääkö se kieli tosiaan pakkasella kiinni rautaan. Mummi kiskoi naamani irti rapunkaiteesta ja tukki verenvuodon huulipunanhajuisella nenäliinallaan.

Huulipunaa mummilla oli käsilaukussa aina - ja huulissa. Sillä hieno nainen ei poistunut kotoaan edes roskalaatikolle ilman huulipunaa. Ja mummi jos kuka oli Hieno Nainen. Hän pöyristyi suuresti, kun minä nuorena aikuisena olin kerran kesällä lähdössä kapakkiin mustassa mekossa. Hieno Nainen ei pukeudu kesällä mustaan! Eikä ikinä farkkuihin. Farkut ovat työmiesten työvaatteita. Kuinka pöyristyttävää, että nykyään ollaan farkut jalassa jopa TV:ssä! Muunlaisia housuja Hieno Nainen voi kyllä käyttää - paitsi ei hän, koska hänen puolitoistametrinen olemuksensa näytti housuissa ihan pyykkipojalta. "Mutta minkäs mää sille voin, että valtio on päättäny rakentaa maantiensä niin lähelle mun takapuolta!"

Mummilla oli iso rooli minun kasvatuksessani. Syntymäni aikoihin hän oli juuri jäänyt eläkkeelle tarjoilijan työstään, ja koska asutimme samaa rintamamiestaloa joka tapauksessa, oli minun päivähoitojärjestelyni siinä: vanhempieni lähtiessä töihin minä kömmin alakertaan mummin hoteisiin. Mummi otti minut mukaansa bingoon ja osti Elannon kahvilasta voipullan. Antoi kastella pihan kukkia ja leikkiä huiveillaan, napeillaan ja hajuvesipulloillaan. Ja opetti lukemattomia elämän totuuksia. Kuten "paistamaton liha pois pöydältä", "tala inte mat i munnen" ja "kyllä se kommer, jahka se hinner, vaikka se hinner sakta". Ruokaa eteeni tyrkätessään hän sanoi bitte tai please - ja tarvittaessa, että "jos mulle laulat niin piisaa jo". Pitkään luulin, että mummi oli hienon ravintolan tarjoilijana oppinut suureksikin kosmopoliitiksi ja kielineroksi, mutta ennen pitkää minulle paljastui, ettei hän tosiasiassa osannut mitään muuta kieltä kuin suomea; ruotsinkielisellä Pohjanmaalla vietettyjen lapsuusvuosien jäljiltä hänen mieleensä oli vain iskostunut tiettyjä sekakielisiä fraaseja. Näitä fraaseja hän muuten toisteli vielä viimeisinä vuosinaankin, vaikka ei muuten enää kovinkaan järkevää puhetta pystynyt tuottamaan, niin että hoitajatkin kyselivät, oliko hän sittenkin ruotsinkielinen. Eli enpä ollut ainoa, joka meni vipuun.

Sen mummi onnistui iskostamaan todella syvälle selkäytimeeni, että aina pitää ajatella muita ennen kuin itseään. Aikuisiällä minua on useaan otteeseen kannustettu pyristelemään eroon tuosta elämänasenteesta, mutta en tunnu siinä onnistuvan. Mummi itse sen sijaan, näin jälkeenpäin ajateltuna, onnistui tuossa asiassa huomattavasti paremmin. Hänen legendaarisiin lausahduksiinsa lukeutuu myös "Kyllä mää varmasti anteeks pyytäsin, jos joskus väärässä olisin!"

Eikähän se meidän suhteemme suinkaan silkkaa silkinsiloista yhteiseloa ollut. Kun toisella on vahva taipumus olla aina oikeassa ja toisella yhtä lailla vahva tarve muodostaa joka asiasta oma mielipiteensä kuvia kumartelematta, niin kyllähän siinä kipinöitä lensi. Eräänkin kerran käytiin hyvinkin mielenkiintoisia keskusteluja esimerkiksi perhearvoista, politiikasta ja uskonnosta. Useamman vuosikymmenen ajan jaksoin hakata päätäni siihen samaan seinään, ennen kuin ymmärsin antaa hänen tulla autuaaksi omassa uskossaan ja olla kaikessa rauhassa sitä mieltä, että esimerkiksi dinosauruksia ei koskaan ole ollut olemassa ja ainoa todellinen rakkauden muoto on äidin ja lapsen välinen suhde; miehen ja naisen välinen rakkaus on pelkkää viihdemaailman humpuukia ja hölynpölyä.

Mutta kaikkien niiden kipinöiden takana oli kuitenkin valtavan luja side ja pohjattoman vahva kiintymys. Lukemattomat illat istuimme keittiön pöydän ääressä pasianssia pelaten (minä niellen tyrmistykseni siitä, mitä järkeä toisen on huijata itse itseään saadakseen pasianssin menemään läpi) ja kaiken maailman asioista jutellen - enimmäkseen kuitenkin ihan sopuisasti. Tuo puolitoistametrinen olento oli minulle aivan mielettömän tärkeä. Vaikka vuosien mittaan kyseenalaistinkin hänen aatoksiaan ja asenteitaan lähes loputtomiin, siitä minulla ei koskaan ollut epäilystäkään, ettenkö minä ollut hänelle hyvin rakas. Ja hän minulle.

Vaan kyllä se kommer jahka se hinner, vaikka se hinner sakta. Ja nyt se sitten tuli hänenkin kohdalleen, lähdön hetki. Itsepäisin tuntemani tyyppi antoi periksi. Pikku hiljaa hän lipui kauemmas ja kauemmas, kunnes lopulta voimat loppuivat ja silmät ummistuivat viimeisen kerran. Mummi nukkui pois hyvin rauhallisesti, joutumatta mitenkään erityisesti sairastelemaan tai taistelemaan. Viimeiseen asti hän pystyi vielä joten kuten itse syömään ja hoitamaan WC-asiansa, missään vaiheessa hän ei jäänyt täysin toisten huollettavaksi. Siitä olen erityisen onnellinen: että hän sai mennä pois arvokkaasti, aivan kuten hän aina halusi elääkin. Kuin Hieno Nainen.

Tänä kesänä minä pukeudun ainakin yhtenä päivänä mustaan. Yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä on poissa. Rauhallista ikiunta, rakas Mummi!

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Viisuillaan taas

Sehän olisi euroviisupäivä taas. Ja sehän on kiva päivä se! Eiku popparit kulhoon (ja ruutuun!) ja kisastudio käyntiin! Ollaan tehty isännän kanssa oikein viisuvakioveikkauskin, joten ties vaikka tässä pääsisi oikein tienesteille. Noei, tärkeintähän on tietenkin miähen päihittäminen hyvän musiikin hulppean shown juhla!


1. Israel: IMRI - I Feel Alive
Sitä siedettävämpää matontamppaus-osastoa. Jos poika pakkoaltistaisi minut tälle jonkin autoradiosta valitsemansa poppihyppelykanavan välityksellä, en käskisi hänen heti vaihtaa sitä. Ja hei, tuo mieskarkki nikkasi silmää ihan selvästi just minulle!!! 


2. Puola: Kasia Moś - Flashlight
Sisko ja sen veli. Siskolla on tosi kiva ja vahva ääni, joka menee totaalisesti hukkaan tässä tasapaksussa jollotuksessa. Veljen viulunsoitto osoittaa hienoista spastisuutta, joka tuntuisi olevan jonkinlainen trendi näissä viisuissa. 


3. Valko-Venäjä: Naviband - Story of My Life
Inkkarimenoa ja kukkaislapsikantria valkovenäjäksi. Tässä on jotain hellyttävää ja euroviisumaista. 
4. Itävalta: Nathan Trent - Running On Air
Vähän on pelkän ilman varassa kyllä tämä tekele. Tuolta se tuli, tuonne se meni - läpijuoksu, josta ei jäänyt minkäänlaista muistijälkeä. 


5. Armenia: Artsvik - Fly With Me
Itämaista eksotiikkaa tavoitteleva volinanumero. Taustatanssijat liikehtivät paikka paikoin trendikkään spastisesti.

6. Alankomaat: OG3NE - Lights and Shadows
Sympatiapisteitä, totta kai - onpahan itsellänikin riittävän tuoreessa muistissa, miltä tuntuu menettää tärkeä ihminen vaikealle sairaudelle. Mutta biisi on kuin suoraan videolevitykseen tehdystä Disney-leffasta, sori vaan.

7. Moldova: Sunstroke Project - Hey Mamma
On hyväntuulista fiilistä, on groovea, on tarttuva kertsi, on helposti omaksuttavat (ehkä hieman spastiset) muuvsit - ja se saksofoni! Ja sopiipa hienosti näin äitienpäivän aattoiltaan. Heipä hei vaan, meikämamma diggaa!


8. Unkari: Joci Pápai - Origo
Tässä on jotain koskettavalla tavalla aitoa. Sanoisin, että erottuu kolmen englannin sanan ympärillä pyörivästä purkkapoppihötöstä edukseen!

9. Italia: Francesco Gabbani - Occidentali's Karma

Aika tarttuva renkutus, mutta renkutus silti. En ihan ymmärrä ennakkosuosikin asemaa. Mutta joo, gorilla on kiva.

10. Tanska: Anja - Where I Am
Huomattavan tanskalaisen näköinen australialainen, näyttää punaisessa mekossaan ja blonditukassaan ihan Tanskan lipulta ja laulaa jotain käsittämättömän yhdentekevää. Sopiva hetki käydä jääkaapilla. 


11. Portugali: Salvador Sobral - Amor Pelos Dois
Taustatiedoista käy ilmi, että laulaja on opiskellut psykologiaa. Esiintymisen perusteella voisi kuvitella, että hän olisi pikemminkin kyseisen tieteenalan tutkimuksen kohdepuolella... Mutta jotenkin lutunen tapaus, vähän kuin sellainen miimihahmo. Ja kyllähän tätä biisiä missä tahansa hississä muutaman kerroksenvälin kuuntelisi, ei siinä mitään.


12. Azerbaidžan: Dihaj - Skeletons
On luurankoja, on keuhkoja, on spastisuutta, on särmää, on ihan kelpo viisu.

13. Kroatia: Jacques Houdek - My Friend
Yhden miehen duetto. Voi hyvää päivää! Ystäväiseni, kysäisepä, osaisiko tuo Portugalin hahmo koulutuksensa perusteella auttaa sinua...


14. Australia: Isaiah - Don't Come Easy
The Kulmakarvat. "Ei se käy helposti eikä halvalla", laulaa tyyppi, joka tallustelee juoksumatolla keskellä valtavaa lavaa. Ei paljon lisättävää.

15. Kreikka: Demy - This Is Love
Säkeistö on lupaava, mutta kertsi on sitä samaa turistirysädiskon tusinajumputusta, jota Kreikka on tyrkyttänyt viisuihin vuosi toisensa jälkeen. Ja taustalla obligatoriset kreikkalaiset jumalat tekevät kroppasydämen. En taida kuulua kohderyhmään.

16. Espanja: Manel Navarro - Do It For Your Lover
Espanjankielistä surffaripoppia. Trallalalalaaa... Vielä yksi sateenvarjodrinkki, kiitos - ja seuraava biisi.

17. Norja: JOWST - Grab The Moment
Norjasta tulee tätä nykyä aika paljon tämäntapaista musiikkia (ei, en kuulu kohderyhmään, mutta perheessämme on yksi siihen kuuluva, jolla on taipumus käännellä volyyminappia aika reippaalla kädellä). Kai tämä sitten on cool ja hip ja pop. Jos siis tykkää tällaisesta.

18. Iso-Britannia: Lucie Jones - Never Give Up On You

Taas yksi Disney-musikaalikappale. Kaunista, taidokasta, mutta ei järin mieleenpainuvaa.

19. Kypros: Hovig - Gravity
Ruotsalaisen viisuliukuhihnan tuotantoa. Ei ihan maanantaikappale, jos kohta ei nyt mitään euforiaakaan.  


20. Romania: Ilinca ft. Alex Florea - Yodel It!
No pannaan jodlaten, mikäs siinä. Ei ainakaan huku massaan. Arvostan suomennosta: jodeleeioo!

21. Saksa: Levina - Perfect Life

Huomio kiinnittyy laulajattaren ysärihenkiseen heittolettiin. Koska tämä laulu on tyhjänpäiväisyydessään ihan omalla tasollaan. That's what you call a perfect... nothing.

22. Ukraina: O.Torvald - Time

Haa! Vihdoin jotain, jonka kohderyhmään voin sanoa kuuluvani! Jatkoon! (Veikkaan olevani vähemmistössä.)

23. Belgia: Blanche - City Lights
Yhtä aikaa eksentrinen ja eteerinen esitys. Nyt nuori laulajatar onnistuu paremmin kuin semifinaalissa, ja lopputulos on oikeastaan aika jännä. Melkein tykkään!

24. Ruotsi: Robin Bengtsson - I Can't Go On

Myös juoksumatolla tallustelu näyttää olevan tänä vuonna pienoinen trendi. Ruotsi on ennakkosuosikki, kuten aina, ja ihmekö tuo. Onhan tämä taas takuuvarmaa matontamppauskamaa. Itse en ihmeemmin lämpene, mutta ne kohderyhmään kuuluvat varmaan tykkää.

25. Bulgaria: Kristian Kostov - Beautiful Mess
Ruotsalaisen viisuliukuhihnan tuotantoa todella vahvalla äänellä tulkittuna. Kylmäksi jättää silti. 


26. Ranska: Alma - Requiem
Vähän sama vika kuin Kreikan viisussa: lupaava säkeistö latistuu tusinakertsiin. Mutta sinänsä osuvaa, että viimeiseksi esitetään juuri tämänniminen laulu.

Että sellaiset viisut tänä vuonna. Aika tasapaksua tekemistä, ei ainakaan minun sieluani mikään kappale erityisemmin koskettanut. Ihan periaatteen vuoksi minun yhden hengen viisuraatini antaisi 12 pistettä Ukrainalle, 10 pinnaa Moldovalle ja 8 Unkarille. Mutta jos voittajaa pitäisi veikata, niin... hmmm... olisiko se Italian gorilla? Tai Portugalin gor... kundi, se olisi ainakin symppistä!
Mutta eipä tässä nyt muuta kuin blogipostaus etteeriin ja tuloksia jännäämään. Peukut pystyyn, että voitan vakioveikkauksessa omaisuuksia puolisoni!

torstai 27. huhtikuuta 2017

Onnellisuuspelleilyä

Naistenlehdessä oli juttua uskaltamisesta: Uskallatko repäistä? Kadehditko niitä, jotka uskaltavat? Joskus repäisemättä jättäminenkin on rohkeutta. Juttu oli hyvin tehty ja mielenkiintoinen, mutta se sai minut tuntemaan itseni ehkä hieman erilaiseksi nuoreksi ihmiseksi. Olenko jotenkin kummallinen, kun minkään sortin repäisyt, äkkikäännökset ja yllätysvedot eivät kiinnosta minua yhtään?!?

Ei minulla ole minkäänlaista tarvetta tehdä suuria muutoksia elämässäni tai kokeilla mitään suurta ja ihmeellistä uutta. Tavallinen, ihana arki maustettuna pienillä irtiotoilla riittää minulle mainiosti. Eikä pelkästään riitä vaan on juuri sitä mitä haluan.

Jossain toisessa jutussa, se taisi olla TV:n puolella, esitettiin mielenkiintoinen kysymys: Nyt kun tiedät elämästäsi sen mitä tiedät, mitä sanoisit teini-ikäiselle itsellesi neuvoksi ja opastukseksi elon tielle? Tiesin heti, mitä sanoisin: "Vaikka et nyt sitä uskokaan, niin kyllä sinä voit saada hyvän elämän, juuri sellaisen kuin haluat, voit saavuttaa oikeastaan kaiken mitä toivot, vaikka et olekaan kaunis! Niin epätodennäköiseltä kuin se tuntuukin, loppujen lopuksi ihmisen elämässä ratkaisevia ovat ihan muut ominaisuudet kuin ulkonäkö."

Ammatillista onnistumistani en ole koskaan liiemmin epäillytkään. Tiedän - ja tiesin jo nuorena - olevani harvinaisen onnekas, koska lahjakkuusprofiilini on niin kovin selkeä: on aivan ilmiselvää, mikä on minun juttuni tässä elämässä ja mikä taas ei. Minun ei koskaan ole tarvinnut etsiä itseäni, seisoskella tienristeyksissä ihmettelemässä, mihin suuntaan lähtisin. Ja erityisen onnekas olen siksi, että lahjakkuuteni on myös riittänyt viemään minua eteenpäin sillä käytännössä ainoalla tiellä, jota olen koskaan osannut itselleni kuvitella. No, ihan häviävän pienen hetken lukion loppupuolella leikittelin ajatuksella, kokeilisinko sittenkin musiikillisia siipiäni esimerkiksi pop-jazz-konservatoriossa, mutta aika pian tulin siihen tulokseen, ettei se olisi luonteenlaadulleni sopiva valinta. Enkä sitä paitsi ollut ollenkaan varma, olisivatko lahjani edes riittäneet siihen (ja nykytiedon valossa olen itse asiassa melko varma, että eivät olisi). Ja jos jokin on minulle ollut pienestä pitäen selvää niin se, että mihinkään sellaiseen en edes ryhdy, missä en usko pärjääväni vähintäänkin erinomaisesti. Luonnevikansa piirteensä kullakin.

Mutta yleensähän ne ihmisen varsinaiset haaveet kohdistuvatkin nimenomaan sellaisiin asioihin, joiden saavuttaminen ei ole ollenkaan varmaa, ei välttämättä edes todennäköistä. Eiväthän ne muuten olisikaan haaveita. Ja nuoren minun suurin, sangen saavuttamattomalta tuntuva haave oli oma pikkuinen perhe. Edes yksi ihminen, joka suostuisi jakamaan elämänsä kanssani, rakastaisi minua juuri tällaisena kuin olen. Tämän näköisenä ja tämän luonteisena. Nuorena varsinkin oletin ihmissuhteiden kariutuvan nimenomaan ulkonäkööni, mutta nyt vanhempana viisaampana olen alkanut epäillä, että ehkäpä tällä teräväsärmäisellä, äkkipäisellä ja armottoman ylitsepursuavalla luonteelaadullani on ollut paljonkin osuutta asiaan.

Ja niin vain tuokin hullu, saavuttamattomalta tuntunut haave on käynyt toteen. Maailmassa on kuin onkin yksi ihminen, joka sietää, kestää, todennäköisesti tosiaan rakastaa minua kaikkine särmineni. Minulla on ihana pieni perhe. Lisäksi minulla on  peräti kaksi ihanaa työtä, joista saan onnistumisen elämyksiä ja arvostuksen tunnetta. Minulla on kivoja kavereita ja hyviä harrastuksia. Olen paitsi täysin terve myös fyysisesti todella hyvässä kunnossa.

Juuri tässä eräänä iltana jumpasta kotiin ajellessani oikein pysähdyin rekisteröimään tämän ajatuksen: Minä olen juuri nyt onnellisempi kuin koskaan! Elämäni juuri tällaisena on minusta niin ihanaa, että en raaskisi iltaisin käydä nukkumaan! Kun jaoin tämän mietteen miähen kanssa, hän totesi jälkimmäiseen kohtaan viitaten, että no se ei kyllä näy päälle - minulla tosiaan on vahva taipumus nukahtaa iltasella telkkarin ääreen sohvannurkkaan. Niin, tuolla miähellä on ehkä vähän kieroutunut naismaku mutta ainakin hänellä on terävä huumorintaju!

torstai 30. maaliskuuta 2017

Tuikitavallinen keskiviikko

Marikan kinttupoluilta nappasin kivan idean, jonka suuntaista postausta olin itsekin jo suunnitellut: kertomus yhdestä päivästä Ihan Tavallista Arkea meidän perheessä. Koska tänään on ollut hieman poikkeuksellinen päivä (miäs kipeänä sängynpohjalla, minulla opetusvapaa ja sen kunniaksi kampaamokäynti), valitsen eilisen keskiviikon. Jotakuinkin näin se meni:

Miähen kännykkä herättää klo 7.10. Miäs alkaa haalia vaatteita ylleen, minä rapsutan koiraa. Tämä on tärkeää: jokaisen aamun kuuluu ehdottomasti alkaa corgin kosketuksella, koska päivä, joka alkaa jollain niin pehmeällä, ei voi olla läpeensä huono. Miäs lähtee viemään koiraa lenkille, minä vetkuttelen vaakatasossa siiheksi, että he ovat ulko-ovella. Perustelen tätä sillä, että jos minäkin lähtisin saman tien käpystelemään pitkin kämppää, koira hämmentyisi eikä tietäisi, kumpaa seurata, ja sitten miästä harmittaisi, jos ei pääsisi reippaasti lenkille ja asioissa eteenpäin. Kyllä minä oikeasti tiedän, että ihan varmasti se koira lähtisi lenkille ihan yhtä innokkaasti riippumatta siitä, missä asennossa minä olen, mutta pidän silti sinnikkäästi kiinni tekosyystäni teoriastani.

Kun miäs ja koira poistuvat ovesta, pingerrän jaloilleni ja käyn nappaamassa pojan huoneeseen valot mennessäni vessaan. Puen päälleni, laitan kahvia tulemaan ja teen perheelle voileivät. Ei minulla mitään pakottavaa tarvetta ole perheenjäseniä piloille hemmotella, mutta passaan siksi, että haluan syödä aamiaiseni ja lukea aamulehteni rauhassa ilman, että ympärillä on pöydän täydeltä aamiaistarpeita ja niiden parissa pyöriskeleviä ihmisiä. Aamulla ei saa hötkyillä eikä höntyillä, ei ainakaan ennen kuin olen juonut kahvini.

Miähellä menee aamiaisen syömiseen vartti, pojalla kymmenisen minuuttia, minkä jälkeen he suorittavat tarvittavat raikastautumistoimet ja lähtevät tahoilleen. Minä sen sijaan istun kaikessa rauhassa pöydän ääressä niin kauan, että saan kahvini juotua ja lehden luettua huolellisesti läpi. Kolmisen varttia siihen yleensä menee. Olen maailman hitain kahvinjuoja, tiedän, siksi minulla onkin termoskuppi.

Kaunistautumiseen en suhtaudu lainkaan samalla pieteetillä kuin aamiaiseen: hammaspesu, rillien pesu, deodorantti, suihkaus hajuvettä, meikkivoide, ripsiväri, tukan harjaus, vähän vahaa, suihkaus lakkaa. Viisi minuuttia ja valmis. Sitten sängyn petaus, eväät kassiin, avaimet taskuun, kassi kantoon ja menoksi.

Olen yliopistolla vähän ennen yhdeksää, opetukseni alkaa kymmeneltä. En ikimaailmassa suostuisi ottamaan kahdeksalta alkavia tunteja! Nyt ehdin mukavasti valmistautua ensimmäiseen tuntiin ja nauttia vielä kupillisen sitä etäisesti kahvinkaltaista nestemäistä tuotetta, jota kahvihuoneemme automaatti suoltaa.

Ensimmäinen kaksoistunti, sympaattisia opiskelijoita, jotka suoriutuvat harjoituksistaan tosi hyvin. Olen iloinen ja ylpeä heidän puolestaan. Puoli tuntia aikaa syödä evääksi ottamani salamipiiras. Olin toivonut ehtiväni ostaa seuraavalle ryhmälle karkkia kiitokseksi siitä, että joka ikinen oli palauttanut ensimmäisen harjoitustyönsä sovitussa ajassa - se on äärimmäisen harvinaista herkkua, yleensä joka ryhmässä aina vähintäänkin pari tyyppiä kokeilee ensimmäisen harjoitustyön osalta onneaan, palauttaa sen millon sattuu saattella "ohohups taisin vähän myöhästyä, sori siitä", ja sitten ihmettelee kun minä en vastaavasti korjaa ja palauta sitä sovittuna aikana - mutta en ehdi koukata kahvilan kautta ennen tunnin alkua. Ja olisihan se oikeastaan vähän asiatonta lahjoa opiskelijoita sellaisesta asiasta, jonka pitäisikin olla itsestäänselvyys. Ja sitä paitsi eikös lasten pitäisi kiikuttaa opettajalle omenia eikä päinvastoin? Joka tapauksessa kehun opiskelijoita vuolaasti. Heitä vain on jostain syystä  paikalla sen verran vähän, että katson turhaksi käydä seuraavaa tehtävää läpi niin tarkasti kuin olin suunnitellut (varsinkaan kun puolet paikallaolijoista kertoo tehneensä senkin tehtävän jo!), vaan päästän opiskelijat jo tekemään sitä tehtävää tai mitä ikinä he sitten haluavatkin tehdä ja itseni valmistautumaan seuraavaan tuntiin juoruilemaan kollegojen kanssa. Myös viimeisellä kaksoistunnilla opetettavana on ryhmällinen sympaattisia opiskelijoita, joiden puolesta saa olla iloinen ja ylpeä. Tämän myös kerron heille.

Onneksi viimeiselläkään tunnilla ei ole käsiteltäviä asioita ihan täyden ajan edestä, joten ehdin lähteä hieman ennen neljän ruuhkaa. Yliopiston parkkipaikalta on aivan helvetillistä yrittää kääntyä ruuhka-aikaan vasemmalle, mutta tällä kertaa pääsen sujuvasti solahtamaan liikenteen virtaan ja olen jo vartin kuluttua kotona. Pahimmillaan kotimatka voi kestää lähemmäs tunnin, josta se ylimääräinen kolmivarttinen menee sadan ensimmäisen metrin taittamiseen!

Kotona poika ilmoittaa, että on syönyt hänelle varaamani reilun rasiallisen makaronilaatikkoa mutta jäänyt nälkäiseksi ja sen vuoksi paistanut itselleen vielä yhdeksän (9) pakasteesta löytämäänsä hätävara-kananugettia. Pyörittelen hieman silmiäni kasvavan urheilijanuorukaisen ruokahalulle, mutta olen myös tosi iloinen ja ylpeä hänen oma-aloitteisuudestaan ja kokkaustaidostaan. Syön loput salamipiirakastani ja kertaan pojan kanssa historian kokeita varten.

Miäskin kotiutuu, lupaa vielä pojan jääkiekkotreeneihin ja jatkaa sieltä sitten suoraan Hakametsään playoff-peliä katsomaan. Minä olen ottanut itselleni ylimääräisen oman työtehtävän, joten istuudun sen ääreen. Vähän ennen seitsemää käytän koiran reilun puolen tunnin lenkillä ja käyn palattuani hakemassa juniorin treeneistään. Poika ryhtyy ottamaan itselleen iltapalaa mutta ilmoittaa, ettei leipää juurikaan ole ja jogurttikin on loppu. Manaan huonoa arviointikykyäni mutta totean, että samapa minun on lähteä vielä lähikaupassa käymään, säästyisinpä sitten kauppareissulta seuraavana päivänä.

Työtä on vielä jäljellä, pakerran sen kimpussa (se on kiva työ mutta rehellisesti sanottuna tuntuu välillä loppumattomalta - epäilen, että se regeneroituu, viimeinen rivi pakenee koko ajan sitä mukaa kun yritän saada sitä kiinni). Toisella korvalla kuuntelen jääkiekko-ottelun selostusta. Se vain, pahus sentään, päättyy väärään lopputulokseen. Yritän olla harmistumatta, peliähän se vain on, ja sitä paitsi playoff-sarja on vielä kesken.

Saan työni valmiiksi samalla hetkellä kun miäs tulee ovesta sisään. Täydellinen ajoitus! Poika vetäytyy omaan huoneeseensa ja me asettaudumme miähen kanssa television ääreen. Nämä iltaiset telkkarinkatseluhetkemme ovat minulle tosi tärkeitä ja arvokkaita. Eihän siinä mitään ihmeellistä ole, löhöämme kumpikin omalla sohvallamme, tölläämme perin yhdentekevää tv-viihdettä liiempiä rupattelematta ja ihan liian usein vielä näpertelemme kännyköitämmekin siinä samalla - mutta kun on ollut naimisissa näinkin kauan kuin me, toisen läsnäolon voi tuntea tuollaisessakin tilanteessa tosi vahvasti. Se on sitä seesteistä yhteiseloa se!

Yhdentoista jälkeen kömmimme yöpuulle. Taas yksi päivä Hyvää Tavallista Arkea on pulkassa. Seuraavana aamuna miähen kännykkä herättää taas klo 7.10.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Melkoista

Kun minä opiskelin tähän nykyiseen ammattiini parisenkymmentä vuotta sitten, oppiaineessamme oli apulaisprofessori ja 10 opettajaa; osa heistä oli vierailevia ja jokunen tuntiopettaja, mutta kymmenkunta henkeä oli joka tapauksessa jatkuvasti opettajakunnan vahvuus, ja suurin osa tästä väestä kuului kalustoon vakituisesti.

Tällä hetkellä apulaisprofessuuri on vaihtunut ihan varsinaiseen, mutta opettajia on tämän professorin lisäksi ihan kokonaista kaksi (2), ja heistä toinen (minä) on määräaikainen sijainen.

Käsittääkseni yksi suomalaisen korkeakoulujärjestelmän periaatteista on se, että julkisella rahoituksella pystytään ylläpitämään myös sellaisten (enimmäkseen humanististen) aineiden tutkimusta ja opetusta, joka ei puhtaalla bisnesmallilla olisi kannattavaa. Koska kyllä meitä humanistejakin vielä tarvitaan yhteen sun toiseenkin asiaan! Olisihan se kiva, jos se uusi Nokia jostain niemennotkosta kohtapuoliin putkahtaisi esiin ja alkaisi suoltaa ylivertaisia tuotteita kaikille maailman markkinoille - mutta totuus on, että ei niitä ylivertaisimpiakaan pelejä ja vehkeitä esimerkiksi Kiinaan myydä suomeksi, eikä englanniksikaan, eikä myöskään eurooppalaisin kaupankäynnin mallein. Noinniinku yhden esimerkin mainitakseni.

Mutta kehitys se kehittyy, ja yliopistomaailmakin kehittyy koko ajan bisnesmäisempään suuntaan. Iso luuta lakaisee ja giljotiini louskuttaa minkä ehtii.

Ja tämä giljotiini se louskautti nyt sitten minunkin tehtävääni. Minulle tarjottiin kyllä jatkoa, mutta sellaisella sopimuksella, josta en voinut kuin kieltäytyä.

Henkilökohtaisesti tieto oli melkeinpä helpotus. Olinhan jo pitkän aikaa miettinyt, haluanko edes jatkaa opetustyössä. Kummassakin vaakakupissa oli paljon punnuksia: yliopistopolitiikan raakuus vastaan opiskelijoiden ihanuus, valtava työkuorma vastaan jo tehtyjen valmistelujen hyödyntäminen jatkossa, mukavat työkaverit vastaan Emmerdalen mittaiset lounastauot jne... Olin aivan kahden vaiheilla sen suhteen, mitä tehdä. Mutta nythän siis yliopiston hallinto suuressa rahapulassaan viisaudessaan teki ratkaisun puolestani.

Mutta periaatteen tasolla minulla keitti. Ratkaisu merkitsi käytännössä kokonaisen oppiaineen alasajoa, sillä tämän aineen opetusta ei kertakaikkiaan ole mahdollista toteuttaa enää yhtään nykyistä pienemmillä opetusresursseilla. Ja kyseessä kuitenkin on (humanististen aineiden mittapuulla ainakin) ihan elinvoimainen, vetovoimainen ja tuloksellinenkin oppiaine.

Yllättäen myöskin kollgani ilmoittivat ykskantaan, että tätä ratkaisua ei noin vain nieltäisi. Alkoi vimmattu argumenttien listaus. Itse toistelin koko ajan, että minusta ei kenenkään tarvitsisi huolta kantaa, minä pärjäisin kyllä, mutta oppiaineen puolesta oli syytä taistella. Kuitenkin hyvinkin monelta taholta tuli hyvinkin selkeä viesti, että nimenomaan minun puolestani siinä taisteltiin. Kokonaista kolme (3) professoria ajoi asiaani ihan tosissaan, ja ilmeisesti heillä oli takanaan myös laaja työyhteisön tuki.

Ne kaikki ihmiset puolustivat minua!!! Minua! Yksittäistä pientä yliopisto-opettajaa, jonka akateemiset meriitit ovat edelleen aika lähellä nollaa. Keskustelussa vilahteli sellaisia ilmaisuja kuin on todettu kiistattoman päteväksi, loi vuodessa laajamittaisen opetuksen miltei alusta, erittäin hyvä kontakti opiskelijoihin, on saanut erinomaista palautetta kursseistaan, on tehnyt ihmeitä... Kun kokouksessa suunniteltiin tulevaa dekaanin tapaamista ja pyydettiin summaamaan, mitä siltä dekanaatilta nyt tarkalleen ottaen halutaan, vastaukseksi ladeltiin lakoniseen sävyyn tasan kolme sanaa: 1) rahaa, 2) työrauhaa, 3) Careliana.

Monta päivää kuljin jatkuvasti pala kurkussa - en siksi, että kohtaloni olisi huolestuttanut minua, vaan siksi, että olin aivan pohjattoman hämmentynyt ja liikuttunut moisesta huomiosta.

Ja kuinka ollakaan, jostain silinteristä saatiin kuin saatiinkin ongittua sellainen rusakko, että voin jatkaa työssäni suunnilleen entisin ehdoin, mitä nyt laajennan työnkuvaani hieman naapurioppiaineenkin puolelle.

Olen edelleen pohjattoman hämmentynyt ja liikuttunut.

Luulen, että tässä tilanteessa olisi aika härskiä ilmoittaa, että kiva kiitti, mutta en minä muutekseen haluakaan jatkaa... Eli kai maar sitä nyt sitten vietetään opetuspuuhissa vielä seuraavakin lukuvuosi.

On se hyvä uutinen.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Tour de Florida

Olemme joutuneet tunnustamaan sen tosiasian, että meiltä on alkanut pallo loppua kesken: emme enää keksi uusia matkakohteita, joihin meidän aika-, budjetti- ym. rajoituksiemme puitteissa kannattaisi matkustaa. Kaukokaipuu kuitenkin on kroonista sorttia, joten sitten täytyy vain suunnata uudestaan johonkin entuudestaan tuttuun paikkaan. Ja kohteeksi valikoituu tietenkin sellainen, josta olemme erityisesti pitäneet. Tämän talviloman osalta valinta osui Floridaan - jo kolmannen kerran (aiemmat matkakertomukset täällä ja täällä).

Havaitsimme kätevimmäksi ratkaisuksi ottaa pakettimatkan Miamiin, mistä käsin tarkoituksemme oli sukkuloida pitkin poikin Floridaa. Tekemistä ja näkemistähän siellä kyllä riittää! Olimme jo etukäteen varanneet liput kahteen jääkiekkopeliin, yhteen koripallopeliin sekä yhteen teemapuistoon. Lisäksi varattuna oli puolen päivän kalastusretki, ja muitakin retkiä oli suunnitelmissa. Tiesimme siis jo lähtiessämme, että löhölomaa ei olisi odotettavissa - mutta ei se sellainen ylenmääräinen joutenolo oikein meidän juttumme olekaan.

Tällä kertaa olisi kyllä säiden haltija tarjonnut kaikki mahdollisuudet raukeaan rantalomaan. Floridan talvisää on tunnetusti hyvin ailahteleva, mutta meidän lomaviikkomme ajaksi oli heiluri juuttunut kerrankin sinne parhaimpaan ääriasentoonsa: joka päivä oli n. 30 asteen helle ja aurinko porotti kirkkaansiniseltä, lähes pilvettömältä taivaalta. Kyllähän tuolla säällä nyt suomalaisen on ihan pakko jo jäähalliin päästä!

BB&T Center -jäähalli, jossa Florida Panthers kotiottelunsa pelaa, sijaitsee kätevästi maailman suurimpiin lukeutuvan outlet-ostoskeskuksen vieressä, eli lätkäpeleihin yhdistyi luontevasti vielä yksi matkan keskeisistä aktiviteeteista: armoton shoppailu.


Kuten Marilyn Monroekin aikanaan totesi, give a girl the right pair of shoes and she can conquer the world eli kun tyttö saa jalkaansa oikeat kengät, hän voi valloittaa koko maailman. Juuri tällainen fiilis oli minullakin, kun sain silmiini käsiini jalkoihini nämä Andy Warhol -Converset. Niitä oli jäljellä tasan yksi pari - ja se oli minun kokoani! Hintaa muutama hassu kymppi!! Ihan järjetön löytö!!!

Jääkiekkopelit olivat sangen viihdyttäviä, joskaan tunnelma ei puolityhjässä hallissa kovin kiihkeäksi noussut. Varsinkin perheen lätkäjätkä kuitenkin jaksoi seurata tapahtumia kiitettävän intensiivisesti ja kehui, että onhan NHL-kiekko nyt Jotain Ihan Muuta kuin kotoinen liiga niin yksilötaidon kuin pelinopeudenkin osalta. En väitä vastaan. Tein myös sellaisen hauskan havainnon, että olen nyt nähnyt paikan päällä enemmän Florida Panthersin kuin Tampereen Ilveksen kotipelejä! (Tämän jutun juju ei ehkä avaudu tamperelaiseen lätkäskeneen perehtymättömille, mutta eisennivväliäkä.)

Tällä kertaa älysin sentään jääkiekkopeliin varustautua riittävällä määrällä vaatteita (ensimmäiseen Panthersin peliinhän aikanaan lähdin reteesti shortseissa - ajattelin kai, että eihän niillä leveysasteilla nyt jääkään kylmää ole...), mutta vastaavasti lankesin alipukeutumisen ansaan siellä NBA-pelissä. Olisi pitänyt tajuta, että niillä leveysasteilla sisätilat tuppaavat olla yli-ilmastoituja. No, ainakin sitten eläydyin pelin kulkuun sangen amerikkalaiseen tapaan, kun huidoin ja hilluin jokaisen korin, blokin, levypallon ja tiesminkä kunniaksi kuin mikäkin heinämies ihan vain lämpimikseni. Ihan kiva kokemus sekin peli silti oli, vaikkei koripallo mitenkään erityisen lähellä sydäntäni olekaan.

Etukäteen uskoin, että minulle matkan suurin kohokohta olisi retki Key Westille, Floridan niemimaan eli koko Manner-USA:n eteläisimpään pisteeseen. Sinne johtaa Miamista tieosuus nimeltä Overseas Highway, joka kulkee Florida Keys -saarten läpi ja osittain nimensä mukaisesti meren yllä. Odotin innolla pääseväni ihailemaan tämän maailmankuulun maisemareitin tarjoamia huikeita näkymiä - olin raahannut rakkaan järjestelmäkameranikin valtameren yli ihan vain saadakseni ikuistaa sen kaiken tajunnanräjäyttävän kauneuden.

Ehkä sorruin taas kerran ylimitoitettuihin ennakko-odotuksiin, tiedä häntä, mutta ajomatka oli kuitenkin hienoinen pettymys. Olihan siellä kieltämättä ihan kaunista ja hienoa, mutta tajunta on edelleen yhtenä kappaleena. Enimmäkseen auton ikkunoista näkyi valtatietä betoniaitoineen ja sen takana merta. Niinno, mitähän muuta sieltä tarkemmin ajateltuna olisi voinutkaan näkyä?


Tietä ja merta. Ja sitten vähän tietä ja merta.



Matkan varrella pysähdyimme suosittuun Robbie's Marinaan, jossa sai ruokkia valtavia tarponeita laiturilta käsin. Kuten arvata saattaa, tämä aktiviteetti innosti perheen miesväkeä enemmän kuin minua, joka en pysty yhtään minkäänlaiseen kontaktiin yhtään minkäänlaisen kalan kanssa. Lintukammoni suhteen sain kuitenkin melkoista pakkosiedätyshoitoa, sillä paikka todellakin kuhisi pelikaaneja - olisivat tarponeille tarkoitetut sillinpätkät totisesti maistuneet niillekin! Miäs kertoi jälkeenpäin, että yksi pelikaani oli jopa puraissut häntä jalkaan tavoitellessaan hänen syöttiämpäriään. Tämä tarina teki minuun suuren vaikutuksen, enkä voi lakata hämmästelemästä, kuinka tyynesti mies tilanteen otti; häntä se lähinnä nauratti ("no vähän tökkäisi ja raapaisi, eihän niillä mitään hampaita ole!"). Jos minua olisi reppunokka hipaissutkaan, tapahtuma olisi totta vie kuultu Kuubassa asti!!! Sen verran hyvin siedätyshoito kuitenkin minuunkin tehosi, että intouduin antaumuksellisesti harjoittelemaan järkkärikameran säätöjen käyttöä noihin kieltämättä aika veikeän näköisiin siivekkäisiin.

Ei muuten ole paljon zoomattu - rispektii pliis!

Itse Key West osoittautui oikein viehättäväksi, vanhan ajan merirosvohenkeä huokuvaksi paikaksi. Siellä olisi voinut viettää hieman pidemmänkin ajan, mutta koska ajomatka oli vienyt hieman kauemmin kuin olimme kuvitelleet, ehdimme vain ottaa pakolliset valokuvat, herkutella palasen key lime pie -piirasta ja kääntyä saman tien paluumatkalle.





Perheen miespuolisille puolestaan ehkä odotetuin loma-aktiviteetti oli se obligatorinen kalastusretki. Olimme varanneet veneen kapteeneineen ja kansimiehineen ihan omaan käyttöömme. Herätimme kapteenissa hieman hilpeyttä kertoessamme, että kaksi meistä kärsii merisairaudesta ja se kolmas on puolestaan niin yliherkkä kalalle, että saattaa oksentaa pelkkien syöttien hajusta. Tyynesti tämä merikarhu vain kehotti sitten heti kertomaan, jos alkaa vaikuttaa siltä, että laatta kohta irtoaa - jotta hän saa kuvattua tapahtuman Instagramiin! Onneksi poikakin on jo sen verran vanha, että voi ottaa pahoinvointilääkettä, ja hän selvisikin reissusta ihan hyvässä hapessa. Miäs sen sijaan kävi koko retken ajan tiukkaa taistelua aamiaistaan vastaan, mutta selviytyi kuin selviytyikin lopulta voittajana. Kalastusrintamalla sen sijaan ei kovin suuria voittoja koettu: miäs sai saaliikseen jonkin pienehkön haikalan ja poika bonito-merkkisen eväkkään.

Yhden päivän sentään maltoimme pyhittää rannalla käppäilylle. Miami Beach sympaattisine, värikkäine vahtitorneineen on yksi suosikkirantojani ellei peräti yksi suosikkipaikkojani koko maailmassa, vaikken edes mikään rantaihminen olekaan!



Alun perin olimme suunnitelleet ajavamme Miamista Orlandoon yhdeksi yöksi, viettävämme päivän Disney's Hollywood Studios -puistossa ja palaavamme sitten vielä loman viimeiseksi päiväksi takaisin Miamiin. Koska Miamin-hotellimme kuitenkin osoittautui hirveäksi lääväksi (mikä onkin ihan oma juttunsa), teimmekin lennosta suunnitelmanmuutoksen: varata paukautimme Orlandosta hotellin vielä toiseksikin yöksi. Aikaisemmin varaamamme hotelli oli jo täynnä, joten jouduimme vielä vaihtamaan paikasta toiseen, mutta silti katsoimme sen vaivan ja rahan arvoiseksi (tämä kertonee aika paljon siitä, kuinka epäviihtyisä se Miamin-hotelli oikeasti oli!).

Mehän kiersimme useita Orlandon teemapuistoja edellisellä Floridan-matkallamme, mutta Disney's Hollywood Studios jäi silloin väliin, joten olimme päättäneet katsastaa sen nyt. Oli se parempi kokemus kuin "veljensä" Magic Kingdom, mutta silti meille jäi vähän sellainen vaikutelma, että Disney ei ole panostanut teemapuistoihinsa mitenkään erityisesti vaan luottaa maineeseensa. Hollywood Studios -puistossa on pari perinteistä huvipuistolaitetta, yksi uusi 5D-laite, Indiana Jones -stunttikuvausnäytös ja lisäksi erilaisia, lähinnä dokumentaarista aineistoa näyttäviä pieniä elokuvapisteitä. Myöskään itse alue ei ole visuaalisesti mitenkään sävähdyttävä. Puistopäivä oli ihan ookoo, mutta silti sanoisin, että jos joku on suuntaamassa Orlandoon ja haluaa käydä vain yhdessä teemapuistossa, kannattaa valita joku muu kuin Disney; meidän perheen mielestä Universal Studiosin Islands of Adventure on aivan ylivoimainen ykkönen.


Paluumatkalla koettiin vielä ylimääräinen jännitysmomentti, kun metsäpalo oli katkaissut kaiken liikenteen Miamiin johtavalla Florida's Turnpike -tiellä ja hetken aikaa näytti siltä, ettemme välttämättä ehtisi lennollemme. Lopulta matkamme pääsi kuitenkin jatkumaan ja jatkuikin ihan sujuvasti aina kotiin asti.

Että sellainen reissu, tulipahan taas tehtyä. Kuten jälkeenpäin Facebookissa summasin: 1 viikko, n. 16 600 km (21 h) lentoa, 7 h aikaeroa, n. 1600 km autolla ajoa, n. 5 h veneilyä, 2 NHL-peliä, 1 NBA-peli, 1 teemapuisto, reilut 10 kg tuliaisia, en-halua-tietää-kuinka-monta kg lisää laatubraatwurstia vyötärölle... Olen loman tarpeessa!!!

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Tulkaa apuun, Gordon ja Jyrki!

[Tämä on varsinaisen matkakertomuksen sivujuonne. Kertomus on omana postauksenaan.]


Valitsimme Miamin-tukikohdaksemme ns. huoneistohotellin eli sellaisen majoituslaitoksen, jossa on jonkinlainen ruoanlaittomahdollisuus. Amerikassahan aamiainen sisältyy harvoin hotellihuoneen hintaan, ja erikseen ostettuna (joko hotellilta tai muualta) se on joko huomattavan kallis (n. 30 $/hlö/päivä) tai huomattavan vaatimaton (esim. pelkkää paahtoleipää ja voinappeja); pahimmassa tapauksessa molempia. Siinä säästyy ihan kivasti rahaa ja aikaakin, kun voi aamu- ja iltapalat kokkailla itse.

Muuten hyvä idea, mutta tällä kertaa tuli hotelliarvonnassa vedettyä aika julmetun lyhyt tikku.

Saavuimme hotellille 11 tunnin lennon ja 7 tunnin aikaeron jälkeen paikallista aikaa n. klo 23. Tuskastuttavan ahtaassa aulassa tuskastuttavan hitaasti sujuneen sisäänkirjautumisen jälkeen raahauduimme huoneeseemme todeten sen sangen ahtaaksi, ankeaksi ja tunkkaiseksi. Mutta emme toki mitään viiden tähden luksusmajoitusta olleet odottaneetkaan. Olihan siellä kuitenkin jääkaappi, hella ja riittävästi vuoteita. Sekä WC - jossa oli pönttö täynnä pyyhkeitä ja kylpyammeessa pikkusormen kokoinen punertava toukka!!!

Kipitin siitä paikasta vastaanottoon mainitsemaan asiasta. Tiskin toisella puolella "palvelevan" nuoren herran reaktio ei ehkä ollut ihan suoraan hotellivirkailijan käsikirjasta:

- Hei. Kuulkaas kun meidän huoneemme wc-pöntössä on pyyhkeitä!
- Voihyvänenaika, mites nyt niin! Minäpä kirjoitan asian ylös tiedoksi johtajalle, hän tulee huomisaamuna työvuoroon.
[Joo älä nyt suotta tarjoudu lähettämään ketään noukkimaan niitä sieltä. Toki ehdimmekin jo itse onkia ne pois.]
- Ja sitten kylpyammeessa on aika iso toukka, onkohan se mahdollisesti myrkyllinen tai muuten vaarallinen..?
- IIK, YYH, hyikauhistus!!! Ehh, ömmm, noh, toivotaan ettei ole...
[Kiitos rohkaisusta. Onneksi se toukkaparka itse asiassa kuolikin kun heitimme ne pöntöstä ongitut pyyhkeet sen päälle.]

Seuraavana aamuna keksimme yhden mahdollisen selityksen sille, miksi pöntössä oli pyyhkeitä: WC:n vetomekanismi ei toiminut. Tai toimi se ensi kerran vedettäessä, mutta sen jälkeen kesti useamman tunnin, ennen kuin säiliö täyttyi tarpeeksi uutta vetämistä varten. Ehkä joku oli havainnut tämän asian ja heittänyt pyyhkeet pönttöön sen merkiksi, ettei sitä kannata käyttää? (Koska ilmiselvästikään tässä hotellissa asioiden selvittäminen ja ongelmien ratkaiseminen ei ole vallitseva käytäntö.)

Ja eikun taas vastaanottoon mainitsemaan asiasta. Ja eikun taas vakiovastaus: Voihyvänenaika, mites nyt niin! Minäpä kirjoitan asian ylös tiedoksi johtajalle ja käsken lähettää jonkun korjaamaan sen.

Kiva, kiitos. Seuraava asia: parkkipaikka. Amerikassa on käytännössä aika vaikea lomailla ilman vuokra-autoa, ja mekin olimme varanneet sellaisen. Hotellin tiedoissa mainittiin, että sillä oli oma, melko kohtuullisen hintainen parkkipaikka - tämä oli yksi seikka, joka sai meidät valitsemaan juuri tämän hotellin. Kysäisimme siis vastaanotosta, kuinka pääsisimme käyttämään parkkipaikkaa. Virkailija väläytti jälleen kerran jo tutuksi tullutta ratkaisukeskeistä palveluasennetta:

- Voi eih, pysäköinti on ihan kauhea ongelma!!! Onhan meillä siis parkkipaikka, mutta se on loppuunmyyty kahdeksi viikoksi eteenpäin, ja näiltä main on ihan älyttömän vaikeaa löytää parkkipaikkaa mistään!!!

Nokiva. Onneksi autovuokraamossa tyypilliseen tapaan tarjottiin meille "vähän aiottua isompaa" mallia, joka sitten osoittautui sellaiseksi suunnilleen Ruotsin-laivan kokoiseksi järkäleeksi, joten tuumimme, että voisimme tarpeen vaatiessa vaikka asua siinä jonkin ostoskeskuksen parkkipaikalla. Eipä se tilavuudessa ja mukavuudessa juurikaan jäänyt hotellihuoneestamme, ja toimivien wc-tilojenkin määrä oli tismalleen sama...

Lopulta löysimme kuitenkin aivan hotellin vierestä hyvän yksityisen pysäköintialueen, johon saimme varattua lotjallemme paikan koko oleskeluajaksemme sangen kilpailukykyiseen hintaan. Eipä hotellivirkailijoiden kai mitenkään voi olettaa tietävän, mitä palveluja heidän naapurissaan tarjotaan?

WC-ongelma kuitenkin jatkui edelleen. Oli oikein mieltäylentävää aikatauluttaa kolmen hengen vessakäynnit sen mukaan, milloin olisi mahdollista hankkiutua jätöksistä eroon. Sinnikkäästi joka päivä kävin vastaanotossa rutkuttamassa asiasta, ja joka kerran virkailija vakuutti, että vika on korjattu, mutta lupasi kuitenkin ilmoittaa johtajalle ja lähettää jonkun korjaamaan sen uudestaan. Oletan, että joku jamppa aina kävi huoneessamme, veti vessan kerran ja totesi, että "toimiihan tämä, tyhmät eurooppalaiset vain eivät osaa tätäkään juttua tehdä, heillä siellä takapajulassa ei varmaan ole vesivessoja". Lopulta, neljännellä kerralla, kun paikalla oli sekä matkatoimiston opas että hotellin johtaja (tai no, sittemmin kävi ilmi, että hän oli vain apulaisjohtaja), huoneeseemme käskettiin saman tien joku, joka ilmeisesti teki asialle jotain suunnilleen asiallista. Tässä yhteydessä esitin asiani jo siinä muodossa, että eikös tämä ala olla jo sen suuruusluokan haittatekijä, jonka perusteella voisi pikkuhiljaa harkita jo jonkinlaista korvausta. Johtajattaren vastaus: Ei tällaisista mitään korvauksia maksella. Näitä nyt sattuu.

Tässä vaiheessa olimme jo saaneet murjusta tarpeeksemme ja päättäneet siirtyä loppulomaksi muihin maisemiin silläkin uhalla, että emme saisi hyvitystä käyttämättä jääneistä ja jo maksetuista öistä. Kaiken huipentumana heräsimme viimeisenä yönämme klo 05 kovaääniseen piippaukseen. Hieman hätääntyneinä kiertelimme huonettamme - kyseessähän olisi voinut olla vaikka surkea palovaroitin - ja löysimmekin syyllisen: mikroaaltouunihan se siellä ystävällisesti viestitteli, että hän saattaisi ehkä tarvita huoltoa!!!

Ulos kirjautuessani tiskin takana oli nainen, joka esitteli itsensä ihan oikeasti sen hotellin johtajaksi. Kertasin hänelle vielä koko surkeiden sattumusten sarjamme ja kysäisin uudemman kerran mahdollista hyvitystä epäonnistuneesta lomasta tai vähintäänkin käyttämättä jääneistä öistä.Vastauksen varmaan arvaattekin:
- Voihyvänenaika, olen kovin pahoillani! Mitään hyvitystä emme toki anna, koska tämä on meille sesonkiaikaa ja varauksiin ei sisälly peruutusoikeutta, mutta ota käyntikorttini, niin sitten kun seuraavan kerran tulette, katson teille oikein hyvän hinnan!

Minunkin vastaukseni varmaan voitte arvata...

...ei, en käyttänyt niitä sanoja, jotka teille todennäköisesti ensimmäisinä tulivat mieleen. Totesinpa vain ykskantaan, että emme me kuule taida tulla toiste.

Puuh. Olipahan avautumista. Häveliäisyyssyistä en kuitenkaan nyt mainitse hotellin nimeä, mutta jos olet suuntaamassa lähiaikoina Miamiin, kysäisepä asiasta niin kerron, jos on syytä harkita hotellisuunnitelman muutosta.

perjantai 24. helmikuuta 2017

Pakataan pakataan

Moi, olen vielä hengissä, mites te? Jotenkin alkuvuosi on ollut töissä taas niin hektinen, etten ole paljon ehtinyt blogittaa. Ja jotenkin sen kaiken hektisyyden alla on aika rullannut eteenpäin niin, että alkaisi lomamatka painaa päälle. Juuri nyt on lähtöön aikaa alle 24 tuntia ja minä olen saanut sängyn päälle räävittyä pari vaatekappaletta. Päätin siis vatuloida vähän vielä lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla eli raapustaa jonkinlaista listaa asioista, joita pitäisi muistaa ottaa mukaan, ja tekemällä sen tänne blogiin antaa edes jonkinlaista elonmerkkiä itsestäni.

Siis. Öö. Taustaksi todettakoon, että...

Matkakohde sijaitsee sivistysvaltiossa. Tai no okei, tämän määritelmän voisi joku, tai aika monikin, kyseenalaistaa, mutta siis sellaisessa paikassa, jossa on todellakin hyvät ostosmahdollisuudet. Shoppailu on yksi matkan tärkeimmistä aktiviteeteista. Eli matkalaukku kannattaa pikemminkin pitää tyhjänpuoleisena, ettei tule paluumatkalla ongelmia.

Matkakohteen sää näyttäisi suunnilleen tältä:


Eli aika vähillä vaatteilla kannattaa lähteä. Koska lähdemme koko perheen voimin, ei myöskään iltarientoihin tarvitse varautua eli korkkarit voi jättää suosiolla kotiin.

Koska matkakohde sijaitsee sivistysvaltiossa (ks. disclaimer yllä), ei myöskään matka-apteekkiin tarvitse ladata ihan koko lääkekaapiin sisältöä. Särkylääkkeet, vatsatautilääkkeet, refluksilääkkeet, maitohapot, hydrokortisoni, melatoniini (kuten lämpötilasta voi päätellä, kohde sijaitsee aika kaukana). Ja matkapahoinvointilääkkeet perheen miesväelle, koska ohjelmassa on myös avomerikalastusta (yllätys yllätys).

Koska matkaohjelma on sangen täyteen buukattu, voisi todennäköisesti jumppakamppeetkin jättää suosiolla kotiin. Mutta eivät ne nyt juurikaan leipää pyydä, joten aion kuitenkin ottaa yhden liikuntavaatesetin mukaan ihan siltä varalta, että minulle jossain välissä siunaantuu tilaisuus juosta edes pieni lenkki legendaarisissa maastoissa. Sitä paitsi ihan sattumalta kävi ilmi, että eräs jumppatuttuni on sattumoisin samassa paikassa samaan aikaan, ja hän tiesi suositella ainakin yhtä paikkaa, missä on tarjolla joogaa.

Äh ja nääh, en minä tiedä. Piilolinssit, aurinkolasit vahvuuksilla, kamera tykötarpeineen, passi ja luottokortti. Noillakin pärjää jo viikon.

No niin, ja pakkausoperaatiohan on siis jo ihan aloittamista vaille valmis!

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Hyvä työkoira

Taas on julkaistu enempi/vähempi uutta tutkimustietoa koirien älykkyydestä (englanninkielinen juttu ja Iltalehden suomenkielinen versio siitä). Koirilla, kuten meillä ihmisilläkin, ilmenee erilaista älykkyyttä, esim. ongelmanratkaisukykyä, vaistoon perustuvaa älykkyyttä, spatiaalista eli avaruudellista hahmotuskykyä, kinesteettistä eli liikkeeseen ja toimintaan perustuvaa osaamista, sosiaalista älykkyyttä jne. Tässä tutkimuksessa koirat rankattiin paremmuusjärjestykseen nimenomaan tottelevaisuuteen ja uuden oppimiseen perustuvan älykkyyden mukaan eli sen perusteella, kuinka hyvin ne keskimäärin soveltuvat työkoiriksi.

Se ei liene järin suuri yllätys yhdellekään koiramaailmaa edes sivusilmällä seuraavalle, että listaykkönen on bordercollie. Hännänhuipuksi (ähy ähy miten kekseliäs sanavalinta) puolestaan sijoittuu afgaaninvinttikoira. Sen puolustukseksi kuitenkin on eräs koira-asiantuntija todennut, että kyse ei välttämättä ole niinkään tyhmyydestä vaan siitä, että afgaaninvinttikoirat vain ovat itsenäisiä ja itsepäisiä eli haluttomia - eivät siis suinkaan kyvyttömiä - noudattamaan käskyjä. Toisin sanoen tästä voisi vetää sellaisen johtopäätöksen, että tämänsorttinen korkea älykkyystaso korreloi kuuliaisuuden kanssa. Ja kuuliaisuus puolestaan usein yhdistyy miellyttämisenhaluun.

Väittäisin, ettei tuo päätelmä päde pelkästään koiriin. Ainakin voin allekirjoittaa sen omalta osaltani. Minähän olen huomattavan hyvä työjuhta, koska olen aika nopea oppimaan ja ennen kaikkea aivan suhteettoman miellyttämisenhaluinen. Keskeisin elämänarvoni on "aina täytyy ajatella muita ennen kuin itseään" (kiitos vain, mummi), ja ylivoimaisesti tärkein (ellei jopa ainoa) motivaatiotekijäni on se, että tekemällä työni hyvin voin olla hyödyksi ja iloksi muille. Raadan niska limassa tuottaakseni vain parasta priimaa, koska se työni tulos tulee jonkun muun käyttöön. Itselleni voin vielä puolivillaista hutaistakin, mutta muille kelpaa vain paras. Mitä he muuten minusta ajattelisivat - että en kunnioita heitä tarpeeksi tehdäkseni heille hyvää työtä?!? Tähän ajattelumalliini sisältyy tietenkin sellainen taustaolettamus, että jos kaikki ihmiset ajattelisivat suunnilleen samalla tavalla, jokainen kunnioittaisi toistaan (tai, huoh, edes joku edes jotakuta) ja maailmassa vallitsisi tasapaino ja rauha ja ihmisten kesken hyvä tahto.

Valitettavasti vain minun kohdallani tähän erinomaiseen miellyttämisenhaluun yhdistyy yhtä lailla suhteeton yliherkkyys kritiikille - sekä todelliselle että kuvitellulle. Jos en saa ihan konkreettista, selkeästi ilmaistua positiivista palautetta, tulkitsen tilanteen automaattisesti niin, että minuun ollaan oltu tyytymättömiä, pahoitan suuresti mieleni ja päätän jatkossa vältellä ko. tilannetta/kohderyhmää, ettei kenenkään enää toiste tarvitsisi pettyä minuun ja kärsiä minun huonouteni takia. Vastapuolen näkökulmasta tämä reaktio näyttäytynee useimmiten välttelemisenä, mököttämisenä tai suoranaisena vihamielisyytenä. Ja kun tähän piirteeseen yhdistetään vielä se epätavallisen tarkka muisti, niin eihän siitä kovin hyvä kakku synny, ei.

Otetaan nyt vaikka opiskelijapalautteet kursseista. Kun yksi sanoo, että "Asia X on kyllä tosi tärkeä, mutta siihen käytettiin kurssilla aivan liikaa aikaa" ja toinen puolestaan valittaa, että "Asia X [siis juuri tämä sama asia] olisi ollut kurssin tärkein asia, mutta sen osalta jäimmekin vain ylimalkaisen esittelyn ja vanhentuneiden kirjallisten ohjeiden varaan" niin päätä siinä sitten, mihin suuntaan repeäisit. Erityisen kinkkinen on tuo maininta vanhentuneista ohjeista; sain ne prujut nimittäin valmiiksi melkein puolta tuntia ennen sen oppitunnin alkua, jolla ne käytiin läpi - täytynee jatkossa hörppiä kahvitkin kerralla pohjanmaan kautta ihan siltä varalta, että yliopiston ilmastossa maitokin vanhenee yhtä nopeasti...

Jepujee. Olen hyvä työkoira mutta helvetin hankala ihminen. Koittakaa kestää. Ei, älkää vain koittako kestää. Vaan olkaa tyytyväisiä ja tykätkää! Jookopliis!

Tosin ovathan afgaaninvinttikoiratkin ihania.