sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Yleisiä havaintoja ja vinkkejä Balin-matkaajille

[Tämä on toinen osa Bali-kertomustani; lähemmin matkakokemuksista on kerrottu tässä postauksessa.]

Baliltahan löytyy lomaympäristöä vähän joka lähtöön, syrjäisistä pikku pensionaateista ja autiorannoista ihan rehellisiin turistirysiin. Meidän asemapaikamme Kuta osoittautui hyvin tyypilliseksi kaakkoisaasialaiseksi turistikeskukseksi: maiseman täyttävät hotellit, ravintolat ja kaupat, ja niiden lomassa parinkymmenen sentin levyisllä, huonokuntoisilla jalkakäytävillä velloo loputon virta aasialaisia ja australialaisia turisteja. Eurooppalaisia paikalla oli sen sijaan silmiinpistävän vähän - suomea kuulimme koko lomamme aikana tasan yhden ohikulkijan suusta, mikä oli kieltämättä virkistävää.

Päädyimme Kutaan, koska tiedämme kaipaavamme vaihtelua, actionia ja elämää ympärillemme. Näin jälkikäteen ajatellen hieman rauhallisempikin sijainti olisi voinut olla toimiva valinta, vaikka kyllähän siellä Kutallakin kelpasi elellä. Jouduin kuitenkin ihan tosissani miettimään, miten se oikeastaan eroaa esimerkiksi Thaimaan tai Vietnamin suosikkikohteista - mitä lisäarvoa se tarjoaa pidemmän matka-ajan vastineeksi? No, edellä mainittuihin paikkoihin verrattuna Balilla on ainakin jonkin verran vähemmän piraattikrääsämarkkinoita ja enemmän kivijalkakauppoja. Kutalla on myös pari ostoskeskusta, joista löytyy länsimaiselle turistille tuttuja kauppoja aina Guessista Henkkamaukkaan, joskin näkyvimmin edustettuina ovat luonnollisestikin surffibrändit, kuten Rip Curl, Billabong ja Quicksilver. Lisäksi Kutalla on useita kansainvälisiä ketjuravintoloita, kuten Bubba Gump, Hard Rock Cafe, Jamie's Italian - ja KFC melkein joka nurkalla.

Bali on suosittu kohde esimerkiksi reppureissajien keskuudessa, ja hintatietoinen turisti varmasti onnistuukin elämään saarella sangen edullisesti. Jos sen sijaan sattuu olemaan nirppanokkainen kermaperse (kuten eräs nimeltä mainitsematon bloggari), kannattaa varata matkabudjettiin riittävästi joustonvaraa. Rantakadun ulkoilmakuppiloissa saa kolmelle hengelle todella herkullisen paikallisen lounaan juomineen yhteensä n. 15 eurolla, mutta noissa edellä mainituissa länkkäriravintoloissa hintataso on samaa luokkaa kuin Suomessa. Ja jos ei juo olutta, kannattaa varustautua joko maksamaan maltaita tai valkaisemaan nenäänsä: Jos ylipäänsä edes onnistuu löytämään sellaisen ravintolan, jossa viiniä myydään, lasillinen jääkylmänä tarjoiltavaa viininpunaista polttoöljyä maksaa yhden kokonaisen aterian verran. Siideriä löytyy hyvin varustelluista kaupoista, joissa paikallinen Bali-siideri on suunnilleen Suomen hinnoissa (pari euroa kolmen desin pullolta) ja tuontisiideri tuplasti kalliimpaa. Lisäksi kuriositeettina mainittakoon, että pieni pussillinen länsimaisia perunalastuja saattaa maksaa jopa kymmenen euroa!

Mietin, mahtaisiko alkoholipoliittinen linja olla jotenkin sidoksissa siihen, että Indonesia kuitenkin on muslimimaa (maailman väkirikkain sellainen muuten, tietovisojen harrastajille tiedoksi), mutta tulin siihen tulokseen, että kyse lienee vain paikan sijainnista; vastaavaan tilanteeseen olen törmännyt myös muualla Kaakkois-Aasiassa. Indonesian eri alueilla on melko laaja itsehallinto, ja Bali on erittäin leimallisesti hindulainen saareke muslimikulttuurin keskellä. Retkioppaamme kertoi, että Bali on suosittu matkakohde myös kotimaansa sisällä, koska se tuntuu monille indonesialaisillekin kuin ulkomailta!

Toinen seikka, jonka epäilen mahdollisesti juontavan juurensa muslimikulttuuriin, on suhtautuminen naisiin. Esimerkiksi meidän hotellissamme (vankassa länsimaisuuden linnakkeessa Hard Rock Hotelissa) ylivoimainen enemmistö työntekijöistä - esimerkiksi ihan joka ainoa siivooja - oli miehiä, ja monet heistä tuntuivat suhtautuvan ainakin minuun hyvin eri lailla kuin perheeni miespuolisiin jäseniin. Useammin kuin kerran kävi esimerkiksi niin, että kun kuljimme käytävällä siivoojan ohi, tämä sanoi ensin miähelle "good morning, sir", oli sitten minun kohdallani hipihiljaa ja sanoi taas pojan kohdalla "good morning, sir". En ole koskaan pitänyt itseäni vähäisimmässäkään määrin feministinä, mutta noissa tilanteissa kieltämättä nousivat vähän karvat pystyyn.

Hotellin temppelin säännöt. Sääntöjä ei ole monta, mutta tärkeysjärjestyksensä niilläkin!

Herttainen retkioppaamme kyllä vakuutteli, että balilaiset ovat yhtä ystävällisiä kaikille tasapuolisesti ja että nämä kohtaamani tapaukset ovat ehkä olleet vierastyöntekijöitä. Tätä olettamusta puoltaa sekin, että balilaiset eivät kuulemma ole kovinkaan haluttua työvoimaa, koska heidän uskontonsa edellyttää erittäin aktiivista osallistumista yhteisön toimintaan ja tapahtumiin, eli he tarvitsevat yhtenään vapaapäiviä. No ilmankos Balilla tuntuukin yksityisyrittäjyys kukoistavan.

Yhteisöllisyys ja yritteliäisyys on tarpeen senkin vuoksi, että taloudellinen ja sosiaalinen kehitys Indonesiassa on vaatimattomalla tasolla. Tämä näkyy myös infrastruktuurissa, eritoten liikenteessä. Balilla liikenne on erityisen kaoottista. Kadut on mitoitettu keskimäärin puolelletoista (laihalle) hevoselle, mutta niillä parveilee yleensä pari-kolme autoa rinnan ja skoottereita puikkelehtii hallitsemattomasti joka välissä. Liikennevaloja on ani harvassa, mutta monissa suuremmissa risteyksissä - ja paikoin ihan keskellä suoraa tietäkin - liikennettä ohjaa perinteisesti sauvoja heilutteleva liikennepoliisi. Esimerkiksi Kutalla tilannetta on yritetty helpottaa määräämällä monet kadut yksisuuntaisiksi, mikä puolestaan tarkoittaa sitä, että siirtymä paikasta A paikkaan B täytyy tehdä vähintään paikkojen C, D, E, F ja G kautta. Toisin sanoen yhtään alle kymmenen kilometrin siirtymät sujuvat kävellen nopeammin kuin autolla. Ja sanomattakin lie selvää, että auton vuokraaminen ja omin päin saareen tutustuminen vaatii jo melkoisen hullua seikkailunhaluista luonteenlaatua!

Mikä oli parasta Balilla?


Miähen mielestä ruoka. Alueen tunnetuimpia "nimikkoruokia" ovat satay eli grillatut lihavartaat maapähkinäkastikkeen kera sekä nasi goreng eli paistettu riisi kananmunan (ja kanan tai merenelävien) kera tai mie goreng eli vastaava ruokalaji nuudeleista. Myös merenelävistä osataan tehdä jos jonkinlaisia herkkuja; minä en allergikkona osaa sanoa niistä mitään, mutta varsinkin pojalle ne maistuivat mainiosti. Tulisen ruoan ystäviä (kuten minua ja varsinkin miästäni) hemmotellaan toinen toistaan napakammilla chilin aromeilla, mutta myöskin miedompia mutta kuitenkin äärimmäisen maukkaita vaihtoehtoja on paljon tarjolla. Toki ravintoloissa on eroja, ja meidänkin matkaamme mahtui niin taivaallisia kuin karmaiseviakin ruokakokemuksia, mutta yleisvaikutelma oli kuitenkin hyvin positiivinen. Myös hygienia tuntui olevan kohdallaan; edes minun superherkkä vatsani ei oireillut koko matkan aikana millään tapaa (mistä saanen tosin ainakin osittain kiittää myös uskollista matkakumppaniani Precosaa).

Minun mielestäni parasta Balilla olivat ihmiset (niin, tasa-arvokysymyksistä huolimatta). Kun kysyttäessä kerroimme tehneemme matkaa 25 tuntia päästäksemme paikalle, emme suinkaan saaneet osaksemme silmien pyörittelyä ja "hullujako olette" -kommentteja, vaan useimmat kysyjät totesivat sydämellisesti: "Wow, KIITOS että olette tulleet!" Rannalla myyjät tietenkin oppivat hyvin nopeasti tunnistamaan meidät - minun neonvalkoinen ihoni sekä poikani pitkä, vaalea surffaritukka ynnä siniset silmämme olivat melko ainutlaatuinen näky aasialaisten seassa - ja heille tarinaniskentä oli tietenkin voittopuolisesti markkinointia, mutta silti sieltäkin taustalta pilkotti aito ystävällisyys ja sydämellisyys. Viimeisenä iltanamme, juuri ennen lähtöämme, suuntasimmekin vielä kerran rannalle ja päätimme käyttää viimeiset valuuttamme paikallisen yrittäjyyden tukemiseen: minä otin hienot kukkaislakkaukset sekä varpaan- että sormenkynsiin ja ostin muutaman sympaattisen puisen kaulakorun matkamuistoksi. Siinä istuskellessamme pojan surffiopettaja liittyi seuraamme rupattelemaan, vaikkakaan kovin aktiiviseksi keskustelu ei päässyt kielimuurin takia muodostumaan. Näytimme hänelle kuvia Suomen talvesta, lumesta ja järven jäästä, ja hän taivasteli niitä silmät suurina. "Nähdään taas, kun ensi kerran tulette!" toivotti useampikin paikallinen lähtiessämme.

Pojan mielestä parasta oli tietenkin surffaaminen. Bali onkin surffaajien suosikkikohde, vähän kuin Kaakkois-Aasian Havaiji. Kuta Beach on se paikka, jossa aloittelijat ottavat ensi kontaktinsa lajiin; ranta on täynnänsä enempi/vähempi avuttomia räpeltäjiä, mistä syystä onkin ehdottomasti syytä uskoa ohjeita ja uida vain erikseen rajatulla alueella, sillä aloittelevat surffarit eivät todellakaan osaa ohjata lautojaan sen vertaa, että pysyisivät itse niiden päällä, saati sitten että osaisivat väistellä vedessä leikkijiötä. Kokeneemmat surffarit suuntaavat saaren muille rannoille - kuulemma aina sen mukaan, mistä suunnasta minäkin päivänä tuulee.

Suosittelisinko Balia matkakohteena?

Kuten aiemmin totesin, Bali ei loppujen lopuksi ole mitenkään radikaalisti erilainen paikka kuin esimerkiksi Thaimaa tai Vietnam. Perus-lapsiperheen perus-rantalomaa varten en välttämättä lähtisi Balille asti vaan pitäytyisin ehkä noissa hieman helpommin saavutettavissa kohteissa. Vaihtelunhaluisille ja vesiurheilun, eritoten surffauksen, ystäville se on kuitenkin ihan kelpo vaihtoehto, ja Kaakkois-Aasian-turneeta tekeville reppureissaajille varmasti pysähtymisen arvoinen paikka. Itse en välttämättä ihan heti ainakaan ole uusintamatkaa suunnittelemassa (mutta mehän muutenkin pyrimme välttämään samoihin kohteisiin palaamista), mutta tiedän kyllä monien menettäneen sydämensä tuolle sympaattiselle saarelle - enkä yhtään ihmettele miksi!

Biitsieläinten Bali

[Koska kerrottavaa on paljon, jaan jorinani kahteen osaan. Tässä kirjoituksessa kerron meidän lomafiiliksistämme, ja yleisiä havaintoja ja vinkkejä Balin-matkaajille kirjoittelen omaan postaukseensa.]

Bali on ollut haavematkakohteeni jo pitkään, mutta pitkän ja hankalan siirtymän vuoksi haave on saanut odotella toteutumistaan. Nyt Qatar Airways kuitenkin tarjoaa kätevän ja sangen kohtuuhintaisenkin yhteyden Helsingistä Balille: koneenvaihto Dohassa ihanteellisella parin tunnin vaihtoajalla, kokonaislentoaika "vain" n. 16 tuntia (ja, sivumennen sanoen, lentokalusto tilavampaa ja palvelu parempaa kuin esim. Finnairilla, eli matkustusmukavuuskin on siedettävällä tasolla). Olimme varaamassa Balin-matkaa jo hiihtolomaksi, mutta päätimme kuitenkin lykätä reissun kesäksi ja venyttää sen kymmenpäiväiseksi; hiihtolomalla käytettävissä olisi ollut vain viikko, ja lisäksi Balilla on siihen aikaan vuodesta sadekausi. Halusimme nauttia rantalomastamme kaikessa rauhassa hyvän sään aikana.

Kaiken kaikkiaan matka kotiovelta hotellille kesti kylläkin täydet 25 tuntia ja sai taas kerran turistin kyseenalaistamaan täysipäisyytensä - mutta jo koneen lähestyessä Balia ikkunasta paljastuva maisema sai saman tien epäilykset haihtumaan:


Pilvien yläpuolelle kohoavat tulivuoren huiput olivat satumaisen lumoava näky. Tulivuoria pääsisi Balilla ihailemaan lähempääkin; erityisen suosittu on retki, jolla kiivetään tulivuorelle auringonnousua ihailemaan. Meidän aamu-unisesta perheestämme yksikään - varsinkaan allekirjoittanut - ei kuitenkaan lämmennyt ajatukselle klo 03 käynnistyvästä patikkaretkestä, joten tämä näky riitti meille.

Olimme valinneet tukikohdaksemme Kuta Beachin, joka on Balin turismin keskus runsaine kauppa- ja ravintolatarjontoineen - ja tietenkin rantoineen. Kuta Beach on infrastruktuuriltaan vaatimaton mutta luonnonominaisuuksiltaan huikea ranta. Sametinpehmeä vulkaaninen hiekka tuntuu kuin ylelliseltä kokolattiamatolta jalan alla, ja varsinkin laskuveden aikaan tätä ihanaa mattoa riittää kymmenien metrien leveydeltä. Ranta on myös suorastaan käsittämättömän siisti ja puhdas: edes levää, saati sitten ihmisperäistä jätettä, ei ole hitustakaan yhtään missään! (Tosin sadekauden aikana tilanne on kuulemma toinen, ja Balinkin rannoille kantautuu ikäviä jätelauttoja.) Ainakin oman (ei-ihan-vähäisen) kokemukseni perusteella sanoisin, että Kuta on ylivoimaisesti paras ranta, jolla olen koskaan ollut.


Perus-rantaleijonan / valkoisen valaan paratiisi Kuta Beach ei kuitenkaan välttämättä ole. Ranta on omistettu ennen kaikkea surffaajille, ja uimareille on erotettu kolmen kilometrin rantaviivasta vain n. sadan metrin kaistale. Rannalla ei myöskään ole aurinkotuoleja tai -varjoja, ja ainoa wc (jonka yhteydessä sijaitsee myös rannan ainoa jalkojenpesupiste) on maksullinen. Muunlaista palvelutarjontaa rannalla kyllä piisaa: surffilautojen vuokrauspisteitä on kymmenen metrin välein, ja jokaisen yhteydessä on myös juomakoju. Lisäksi rantaa kiertää todella runsaslukuinen joukko kaikenkarvaisia yksityisyrittäjiä kauppaamassa huiveja, koruja, hierontaa, jäätelöä, hennatatuointeja, jousipyssyjä, manikyyriä jne. yms. etc.

Ainutlaatuisimmillaan Kuta Beach kuitenkin on auringonlaskun aikaan. Rannalle kerääntyy valtava määrä turisteja selfietikut tanassa kevätjuhla-asentojaan virittelemään, surffauksen opettajat ja muut paikalliset rentoutuvat työpäivänsä päätteeksi palloa pelaillen, sinnikkäimmät surffaajat keikkuvat vielä päivän viimeisillä aalloilla, pikkulapset puljaavat rantavedessä ja suloiset rantakoirat kirmailevat ympäriinsä leikkisästi touhottaen. Ja sitten se aurinko painuu mailleen maalaten taivaan ja maan tulenpalavin värein, joka silmänräpäyksellä aina uusin sävyin. Ranta on täynnä elämää, tunnelmaa - ja kauneutta. Lumouduin tästä kaikesta heti ensimmäisenä iltana ikihyvikseni.

Hemmottelen teitä lukijoita nyt oikein omakuvallakin
Kun silmä lepää, sielu lepää



Pari ensimmäistä lomapäivää meni hotellin altaalla matkan rasituksista toipuillessa sekä Waterbom-vesipuistossa vauhdin hurmasta nauttiessa. Sen jälkeen olimmekin valmiita kiertelemään saaren nähtävyyksiä. Kätevä ja suosittu tapa tutustua Baliin on vuokrata yksityinen opas autoineen. Me varasimme päiväksi oppaan, jota vuodenvaihteessa Balilla lomailleet tuttavamme todella lämpimästi suosittelivat. Hän osoittautuikin suositusten arvoiseksi: oli luotettava ja ystävällinen, puhui erinomaista englantia ja kertoi todella paljon mielenkiintoisia asioita balilaisesta kulttuurista ja hindu-uskonnosta.

Kierroksemme alkoi hienolta hindutemppeliltä...

...ja jatkui apinapuistoon, jossa saimme niskaamme kunnon trooppisen rankkasateen. Sade onneksi laantui siihen mennessä, kun pääsimme Tegalalanin riisiterasseille. Nämä porrastetut riisiviljelmät vehreän trooppisen metsän ympäröiminä muodostivat yhden kauneimmista koskaan näkemistäni maisemista!



Rämmimme sateen liukastamia polkuja terassialueen ylös ja alas, ja vaikka en lopulta koskaan saanut sandaaleistani kaikkea mutaa irti, oli se ehdottomasti tekemisen ja kokemisen arvoinen patikkaretki!

Seuraava retkikohde oli kahviplantaasi, jossa pääsimme tutustumaan mm. sen kuuluisan, sivettikissan ruoansulatuksen läpi kulkeneista pavuista valmistettavan kahvin saloihin - ja myös maistelemaan kyseistä luksusjuomaa. Hyvää sumppia oli, tosin - noloa tunnustaa - kovinkaan suurta eroa perinteiseen paikalliseen kahviin emme havainneet.

Päivä huipentui Tanah Lotin temppelille, joka on erityisen kuuluisa auringonlaskuistaan. Tarkoituksemme oli siis kerätä taas yksi henkeäsalpaava näkymä muistojemme arkistoon.


Säiden haltija oli eri mieltä. Eihän auringosta ollut näkynyt pilkahdustakaan koko päivänä, joten eipä sen laskustakaan ollut mitään havaintoa. Mutta toki Tanah Lot oli vaikuttava näky myös synkkien pilvien kehystämänä.

Seuraavana päivänä ohjelmassa oli obligatorinen kalastusretki. Sää oli sateinen ja tuulinen ja merenkäynti sen mukaista. Kalanvonkaleet eivät käyneet lähelläkään pyydyksiämme, ja myös kuuluisat suuret rauskut pysyttelivät näkymättömissä retkeen kuuluvan snorklaustuokion aikana. Pohjaongella sentään saatiin saaliiksi jos jonkinlaisia kirkkaan värikkäitä kaloja, jollaisia katselisin kernaasti akvaariossakin. Valitettavasti vain kalat olivat myös kooltaan lähinnä akvaarioon sopivia, joten eipä siitä suurille kalamiehille kummoistakaan riemua revennyt. Melkoinen hukkareissu oli, mutta menipä se sadepäivä siinäkin.

Kun vielä seuraavakin päivä valkeni pilvisenä ja sateisena, alkoi turistin huumori olla jo koetuksella. Mehän nimenomaan tulimme tänne kesällä välttääksemme sadekauden!!! Kylmähän ei toki ollut missään vaiheessa, ja yritimme sinnikkäästi ajatella, että onhan se altaalla loikoilu rentouttavaa sateellakin, auringonvarjo toimii tarvittaessa myös sateenvarjona. Mutta kyllä siinä kieltämättä varsinkin meikämamman V-käyrä kävi jo jonkinlaisissa lukemissa... Lopulta hiffasin, että paras tapa olla piittaamatta sateesta on mennä veteen muutenkin. Uin puoli tuntia ympyrää hotellin altaassa kuin mikäkin stressaantunut eläintarhaeläin, ja ylös noustessani olikin sekä mieleni että myös taivas jo paljon kirkkaampi. Myöskään meren aalloissa pärskiessä ei millään muotoa erottanut, mikä märkyys oli peräisin mistäkin lähteestä.

Ja sitten me keksimme (toisen tuttavamme suosituksen mukaisesti) tällätä teinin surffilaudalle. Ja sen jälkeen loppuloman ohjelma olikin lukkoon lyöty: surf, eat, sleep, repeat.

Poika innostui uudesta lajista aivan täysillä. Melko pian hän oppi jo laskemaan seisaallaan pienehköjä aaltoja ja pääsi opettajan mukana kokeilemaan jo isojakin. Ja vaikka lukemattomat yritykset päättyivätkin melkoisiin mahalaskuihin, sinnikkäästi surffari käänsi laudan taas ulapalle päin ja uuteen yritykseen. Ja uuteen. Ja uuteen. Ja jokainen onnistunut yritys puolestaan innosti tietysti entistä enemmän jatkamaan. Kundin kasvoilla loisti vilpitön, puhdas riemu, onni ja elämänilo - ei mikään itsestäänselvä näky murkkuiän myllerryksessä!

Ja tulihan se aurinkokin sieltä taas näkyviin. Me miähen kanssa istuimme surffauspisteellä virvoitusjuomia siemaillen, aina välillä kävimme räpsimässä kuvia surffaajanuorukaisestamme. Juomakojua hoitava, hulvaton naisihminen hössötti meille tuolia sekä takapuolen että jalkojen alle, käänteli auringonvarjoa haluamaamme suuntaan ja höpötteli mukavia n. kymmenen sanan englannintaidollaan. Vuokrasimme laudan aina virallisesti kahdeksi tunniksi niin, että ensimmäisen tunnin pojan mukana kulki opettaja ja toisen tunnin hän lautaili omin päinensä; hintaa tästä lystistä pyydettiin vähän toistakymmentä euroa. Yhtään kelloahan ei koko rannalla ollut eikä ajan kulu tuntunut ketään kiinnostavankaan, eli käytännössä poika sai surffata tasan niin kauan kuin halusi. Ja meidän junioristahan ei ihan äkkiä virta lopu, joten siinähän ne päivät kuluivatkin melkeinpä aamusta iltaan.

Onneksi olimme varanneet lomaan kymmenen päivää - pääsimme kuin pääsimmekin nauttimaan hyvästä säästä ja rennosta rantameiningistä aivan kuten olimme etukäteen toivoneetkin. Ja niin vain kävi, että kun kotiinlähdön aika lopulta koitti, mieli oli haikea. Kernaasti olisimme jääneet maisemiin vielä vähäksi aikaa.

Kauas on pitkä matka ja matkustaminen on rasittavaa, mutta kyllä se enemmän ottaa kuin antaa! Balilta poika sai uuden, hienon harrastuksen, isämiäs paljon hyvää ruokaa ja vähän rusketusta ja meikämamma monta sykähdyttävää maisemakuvaa sekä kameran muistikortille että sielun albumiin ikiajoiksi. Kyllä kannatti!

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Haikeutta ja hämminkiä

Viime viikonloppuna saattelimme rakkaan mummin viimeiselle matkalleen. Tilaisuus oli asiaankuuluvan tunteikas. Saattoväkeä ei ollut paljon, vain meidän pieni lähisukumme (95-vuotiaan ystäväpiirihän on jo käytännössä kokonaisuudessaan vastaanottokomitean puolella), mutta sitä tiiviimpi oli meidän kaikkien side saateltavaan.

Ota hänet vastaan


Muistotilaisuuksissa on minusta hienoa se, kun ihmiset intoutuvat muistelemaan vainajaa. Näin saadaan talteen paljon sellaista arvokasta perimätietoa, joka muuten saattaisi painua kokonaan hukuksiin. Mumminkin muistotilaisuudessa jaettiin paljon todella mielenkiintoista historiaa sekä mummin että hänen Kanadaan muuttaneen sisarensa vaiheista. Itse asiassa aloin jopa miettiä, että olisipa hienoa olla pappi - saisi työn puolesta kuulla niin paljon kiehtovia tarinoita ja henkilökuvia, että niiden pohjalta voisi vaikka kirjoittaa tosi hienon romaanin! Voisi kehitellä tosi vivahteikkaita henkilöhahmoja, kun aineistoa olisi niin paljon, että elementtejä voisi yhdistellä vapaasti eikä kukaan yksittäinen ihminen jäisi tunnistettavaan muotoon. (Voipi kyllä olla, että tällaista kirkkoon kuulumatonta ateistia ei ihan tuosta noin vain papiksi huolittaisi...)

Muistotilaisuuden jälkeen pistäydyimme pikaisesti isäni luona vaihtamassa vaatteet ja lähdimme paluumatkalle. Rakkaan kotiseutuni suurimpia miinuspuolia on se, että sieltä on tuskastuttavan pitkä ajomatka nykyisille asuinsijoilleni. Tällä hetkellä matkantekoa työläännyttää entisestään n. puolimatkaan sijoittuva pitkähkö tietyöalue: useita kymmeniä kilometrejä körötellään viittä- tai jopa kolmeakymppiä normaalin moottoritienopeuden sijaan.

Juuri, kun olimme luovineet tämän asfalttiaskartelutehtävän läpi, laukussani pirahti. Isi soitti: "Täällä meillä on kuule nyt yksi ylimääräinen laukku, teidän nimi siinä näyttäisi olevan. Laitanko matkahuollossa tulemaan..?" Ah niin, olin siis vaatteet vaihdettuani kiikuttanut autoon vain juhlavaatteiden pukupussin, en ollenkaan varsinaista matkakassiani! Kirosin kuin merimies ja totesin, että ei tarvitse laittaa matkahuoltoon, meidän on tultava saman tien hakemaan se. Olin nimittäin vaihtanut vain vaatteet, en silmiä, ja siinä laukussa olivat sekä silmälasini että piilolinssinesteeni, eli en mitenkään olisi selvinnyt edes yön yli ilman sitä, varsinkaan kun emme olleet menossa yöksi edes kotiin vaan anoppilaan.

Kylläpä taas itseäni kiitin, ja perhe oli myös tosi ylpeä ja onnellinen muistihirviömammastaan! Vajaan neljän tunnin automatkasta tuli reilun kuuden tunnin automatka, joka käsitti mukavat kolme kierrosta tietyömaata. Menihän se lauantaipäivä niinkin.

Tuon emämunaukseni voisi tietenkin laittaa osittain myös haikean hautajaisolotilan piikkiin, mutta kun se ei ole edes ainoa laatuaan. Lähiaikoina olen mm. hukannut toisen automme avaimet (pitkän jäljityksen jälkeen ne löytyivät lopulta työlaukkuni sivutaskusta), heittänyt roskiin täysin avaamattoman purkin maustettua ranskankermaa (luulin miähen avanneen sen niin kauan sitten, että se olisi jo mennyt pahaksi - en sitten katsonut) ja ollut muutenkin yleisesti ottaen vain ihan kassalla, kuten esiteini asian ilmaisee.

Taidan olla loman tarpeessa. 

Ja nythän minulla on oikein palkallista lomaa, sehän oli yksi painavimmista syistä työpaikan vaihtooni! Ongelma on vain siinä, että yliopistollahan on käytössä kokonaistyöaika: Työtä pitää tehdä 1624 tuntia vuodessa. Aina hyvissä ajoin ennen lukuvuoden alkua täytetään lomake, jossa kerrotaan, kuinka nämä 1624 tuntia aiotaan käyttää. Ja sitten se onkin ihan soromnoo, että miten ne tuntinsa todellisuudessa käyttää. Eli mitään erityisiä, selkeärajaisia loma-aikoja ei itse asiassa ole. Ja minulla on tämä luonnevika ominaispiirre, että jos ei erikseen kielletä töitä tekemästä niin minähän teen töitä.
Päivät pitkät puuhastelen välillä väitöskirjani parissa, välillä oman yritykseni lukuun. Aamuisin sängystä nouseminen tuntuu Mount Everestin valloitukselta. Kämppä on kuin hävityksen kauhistus, mutta siinä vaiheessa kun olen saanut ruoat laitettua, tiskit tiskattua ja akuuteimmat pyykit pyykättyä, onkin jo uniaika. Yleensä simahdan sohvannurkkaan suosikkisarjani ääreen, mistä sitten suunnilleen unissakävelen hammaspesulle ja punkkaan - vain herätäkseni seuraavana aamuna taas kiipeämään sille Everestille.

Otetaan vastaan: tolokkua. Parahultainen humahutus keskitukevalla paistinpannulla voisi myös auttaa.

torstai 1. kesäkuuta 2017

Vammoja ja vanhuskohtaamisia

Kun starttasimme puolimaratonille, ystävättäreni ja hänelle entuudestaan tutut kanssajuoksijat kelailivat vaivojaan: Se mua vaan vähän hirvittää, että kestääkö tuo takareisi. - Mulla voi polvi ruveta reistaamaan. - Mulla tulee joskus selkävaivoja. - Mitenhän noi mun jalkapohjat... Minä naureskelin vieressä, että minullapa ei ole huolen häivää - kun en ole eläissäni juurikaan yli kymmentä kilsaa kerralla juossut, ei minulla luonnollisestikaan ole etukäteen aavistustakaan siitä, mikä paikka mahdollisesti ensimmäisenä brakaa! Ja sittemmin kävi ilmi, että eipä minulla mikään paikka brakannut; koko juoksun aikana tai sen jälkeenkään ei tuntunut minkäänlaisia kipuja missään päin kroppaa. (Paitsi egossa. Mutta that's not a bug, it's a feature.)

Juoksu juostiin siis lauantaina. Tiistai-iltapäivänä oikeaan nilkkaani/jalkaterääni alkoi sattua. Tuumin, että joku hermo siellä varmaan vain oli vähän hermostunut, ja elelin normaalia elämääni, kävelytin koiraa ja kävin kahvakuula- sekä tanssijumpassa. Olin ihan varma, että yöuni veisi kivun mennessään.

Väärä arpa. Keskiviikon mittaan kipu tuntui vain yltyvän. Ruokakaupassa piti rullailla kärrynkahvalla roikkuen eteenpäin ja koiraa lenkittäessä meinasi jo kivun kyyneleitä nousta silmäkulmaan. Eikä tämäkään aamu valjennut yhtään sen kivuttomampana. Tuumasin, että kun nyt kerran työterveyspalvelujen piiriin kuulun, voin yhtä hyvin käydä näyttämässä sitä ketaraani lääkärille. Sainkin ajan heti samalle aamupäivälle.

Lääkäri oli aika mälsä. Todennäköisesti jonkin verran minua vanhempi mieshenkilö, joka puhui harvakseltaan ja teititteli minua. Käänteli ja paineli jalkaani, kyseli milloin sattuu ja mikä sattuu ja miten sattuu, havaitsi jalan syrjässä turvotusta ja mustelmaa. Tiedusteli, edellyttääkö työni liikuskelua. Vastasin rehellisesti, että eipä se tähän aikaan vuodesta edellytä välttämättä joka päivä edes sängystä nousemista, joten en saanut sairauslomaa. Liikuntakieltoa sen sijaan sain ja varmuuden vuoksi myös lähetteen röntgeniin.

Lääkäriasemalla ei ole omaa röntgeniä, vaan suuntasin kuvattavaksi toisaalle, kauppakeskuksen yläkerrassa sijaitsevalle röntgenasemalle. Minullahan on yleensä periaatteena, että en ikinä käytä hissiä, jos rappusiakin pitkin yhtä hyvin perille pääsee, mutta tällä kertaa tein kipeän jalkaparkani hyväksi poikkeuksen ja nousin parkkihallissa hissiin. Ja tällä hissimatkalla tapahtui se vanhuskohtaaminen, joka jäi mieleeni siinä määrin elävästi, että päätyi oikein tämän jutun otsikkoon asti.

Olin siis tilannut hissin kerroksesta -1 kerrokseen 4. Kerroksessa 1 hissi pysähtyi ja ovet avautuivat paljastaen hieman iäkkäämmän pariskunnan. Rouva lähti tulemaan hissiin, väistin kohteliaasti, että hän mahtuisi hyvin sisään.
- Se taitaa kyä olla ylös menossa, murahti herra.
- Joo, ylös menee, vahvistin minä.
- Jaa. No. Mee sää ny ensin sitte, mumisi rouva vetäytyen pois hissin ovelta ja luoden minuun paljonpuhuvan silmäyksen, aivan kuin olisi odottanut minun tulevan pois hissistä, jotta hän saisi tehdä oman siirtymänsä ensin. Minkä olisin voinut kohteliaisuudesta periaattessa tehdäkin, mutta hissihän olisi joka tapauksessa jatkanut matkaansa yläkertaan, kun sen oli ensin käsketty sinne mennä! Hissin ovien liukuessa jälleen kiinni jäi niiden takaa kaikumaan isännän juputus:
- No nii-in! Anna ny sen mennä ensin, voi jumalauta...

En ole ihan varma, oliko herran kovaääninen palaute suunnattu rouvalle vaiko minulle. Niin tai näin, en oikein tiennyt, itkeäkö vaiko nauraa tilanteelle. Kuten tämän blogin lukijatkin varmasti tietävät, vanhukset ovat todellaKIN lähellä sydäntäni, erityisesti rakkaan mummivainaan kasvatustyön ja ystävyyssuhteemme ansiosta minä aidosti arvostan ja kunnioitan ikäihmisiä. Jos jonkin asian puolesta tässä maailmassa olisin valmis lähtemään barrikadeille, se olisi hyvän, vähintäänkin ihmisen arvoisen vanhuuden turvaaminen jokaikiselle ihmiselle! MUTTA. Minusta on silti jossain määrin posketonta, että yhtään mikään ihmisryhmä kuvittelisi olevansa automaattisesti etuajo-oikeutettu joka ainoassa tilanteessa ihan pelkästään kyseiseen ihmisryhmään kuulumisen perusteella.

Edellisessä kotitalossamme seinänaapurilta tupsahti aina välillä postilaatikkoomme heippalappuja, joissa valiteltiin, että ei meiltä saisi päiväsaikaan kuulua elämisen ääniä, koska heidän unensa häiriytyy - "eläkeläisellä kun se uni ei aina tule samaan aikaan kuin työikäisillä". Aiemmassa asuintalossani puolestaan se ainoa lapsiperhe vaati välttämättä saada aina varata juuri sen itselleen mieluisimman saunavuoron, koska heillä on pieni lapsi.

On asiaankuuluvaa huomaavaisuutta ja kunnioitusta - ja sitten on ihan silkkaa itsekkyyttä.

Ymmärrän kyllä, että vaikka eläkeläisillä onkin periaatteessa vaikka kuinka paljon aikaa jonottaa kaupassa tai apteekissa, heillä ei välttämättä ole voimia seisoskella jonossa, ja siksi on ihan luonnollista huomaavaisuutta päästää heidät tarvittaessa edelleen - mutta jos siinä pehmustetulla odotuspenkillä istuskelee useampikin mummeli numerolaput käsissään kaikessa rauhassa juoruilemassa ja siinä sivussa paheksumassa hidasta etenemistä ja nykynuorison huonoja tapoja, he joutanevat vallan hyvin odottaa omaa vuoroaan. Täpötäydessä bussissa on ilman muuta asiallista antaa oma istumapaikkansa vanhukselle - mutta jos bussissa on yli puolet paikoista tyhjillään, ei liene mitään syytä siirtyä vain siksi, että kyseinen vanhus nyt vain haluaa istua juuri sillä paikalla. Tai jos se hissi nyt on ylös menossa, niin paha sitä on lähteä siitä kääntämään vain siksi, että toiseen suuntaan menijällä on muutama vuosi enemmän vyön alla...

Niin tai näin, toivon, että rouva herroineen lopulta pääsi haluamaansa kerrokseen. Minä joka tapauksessa pääsin läpivalaisuun. Mitään murtumaa tai  muuta näkyvää häiriötä ei jalassa havaittu, mutta kahden viikon liikuntakielto jäi silti voimaan (yritin tinkiä ja vaihtaa sitä siivouskieltoon, mutta "arjen askareet" kuulemma ovat minulle edelleen sallittuja, juokseminen ja hyppiminen sen sijaan eivät. Pahus!!!). Lisäksi kävi käsky kävellä tukevilla kengillä - "ei tuollaisilla", sanoi lääkäri Conversejani vilkaisten, vaan sellaisilla, joiden pohja ei taivu. En käsittääkseni omista sellaisia. No, ehkä sitten käytän seuraavat kaksi viikkoa kenkäkauppoja koluten... josko se edes tähän akuuteimpaan hatutukseen auttaisi.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Hullu sä et ole... tai no...

Tiistaina soi puhelin, ystävätär soitti:
- Mitä sä teet lauantaina?
- Hmmm, lauantaina, eikös silloin ole se puolimaraton? Meidän poika ehkä lähtee juoksemaan nuorisokisaa jalkapallojoukkueensa edustajana, mutta ei minulla mitään sen kumm...
- No kuule, mä oon jo ilmoittautunut sille puolimaratonille ja maksanut maksut ja kaikki, ja nyt mun juoksukaveri onkin telonut polvensa eikä voi lähteä. Ja mä en millään tahtois jättää sitä väliin, kun oon ilmoittautunut ja treenannutkin aika paljon, mutta mä en millään tahtois myöskään juosta yksin, kun se on niin kauheen tylsää. Niin mä sitten ajattelin, että sä oot kyllä ainoo, joka vois näin lyhyellä varotusajalla sen lähteä juoksemaan. Lähde mukaan!

Köh. Olenhan minä tietysti vuosikaudet pähkäillyt - melkein voi sanoa että kipuillut - sen asian kanssa, että ihan kamalasti huvittaisi kokeilla, pystyisinkö siihen. Ihan kamalasti kutkuttaisi ajatus, miten siistiltä se tuntuisi, jos pystyisin.

MUTTA. Minä olen tänä keväänä käynyt kolme (3) kertaa juoksemassa, matkaa on kertynyt yhteensä n. 15 km. JA koko elämäni aikana pisin yhtäjaksoisesti juoksemani lenkki on n. 12 km - sekin muistaakseni toissakesältä.

Mutta olenhan minä tietysti muuten kuntoillut siinä määrin, että uskallan väittää olevani ihan hyvässä kunnossa. Ei minulta jaloista voima lopu, eikä varmaan hapenottokyvystäkään jää homma kiinni. Ja siis, sanoitko, että olen ainoa tuntemasi tyyppi, joka voisi sen kylmiltään vetäistä?!? Imartelu on minulle ihan kryptoniittia aina...

Jos juostaan noin seitsemän minuutin kilsoja, matkaan menee 2 h 20 min. Eihän se ole paljon sen kummempi kuin kaksi jumppaa putkeen. Ja minä vedän kaksi jumppaa putkeen vähintäänkin kerran viikossa. Ja silloin harvoin kun juoksen lyhyitä lenkkejäni, vauhtini on selvästi lähempänä kuutta kuin seitsemään minuuttia per kilsa. Ja siis, lahjattomat reenaa ja ylikuntoahan pitääkin välttää. Joten...

- No hitto, lähdetään!!!

Ja niin sitä sitten lähdettiin. Päätin ottaa teemakseni Jannan laulun säkeet: Hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät...

Eikun matkaan.

Alkumatkasta yritämme pitäytyä kiltisti siinä seitsemän minuutin kilometrivauhdissa, vaikka alamäissä vauhti tietysti vähän karkailee. Ja vähän ylämäissäkin. Ja tasamaalla. Mutta juoksu tuntuu hyvältä.

Vähän ennen puolimatkaa tulee suoranainen endorfiini-euforiavaihe. Juoksu rullaa, happi virtaa keuhkoihin, pumppu pamppailee kaikessa rauhassa - aivan kuin olisi samettista merenrantaa auringonlaskussa käppäillyt.

Vähän puolimatkan jälkeen tuulettelen, että nyt on sitten virallisesti meneillään pisin ikinä juoksemani lenkki. Reitti kääntyy asvaltilta hiekkateille. Ystävätär pistelee menemään kiristyvää tahtia, minun jalkani tuntuvat takertuvan kiinni tiehen. Se siitä samettisesta merenrannasta sitten.

Jäljellä 9 km. Olen minä sen verran ennenkin juossut. Juoksen nytkin.

Ylämäki. Perkele. Sinnillä ylös, sen jälkeen on pakko tulla alamäki. Minä olen tosi hyvä juoksemaan alamäkiä, onnistun rentouttamaan itseni tosi hyvin, tasaamaan pulssia ja vetämään henkeä. Tule alamäki! Ei vielä. Ensin ylämäki. Ja sitten lisää ylämäkeä.

Näistä mäistä ne kokeneemmat taisivat tuossa matkan varrella puhua. Että siinä sitä tietää lähteneensä puolimaratonille. Ja miettii, että miksi tulikaan lähdettyä. Perkele. 8 km jäljellä. Kilometri vähemmän kuin viimeksi. Ähisen ystävättärelle, että minun olisi pakko hellittää tahtia.

- Ala tulla nyt vain! Et nyt anna periksi!

En toki ole periksi antamassa, tulenhan minä, mutta hidastaa on pakko. Seuraavan huoltopaikan kohdalla vinkkaan ystävättärelle, että menee vain. Pidän hänen selkänsä näkyvissä, mutta annan välimatkan kasvaa. Pari selkää tulee yllättäen vastaanikin, jollain painaa jalka vielä pahemmin kuin minulla.

Hullu sä et ole, mut juuri nyt on vaikeaa... hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät...

5 km jäljellä. Vitonen! Sen nyt vaikka konttaa!!! Kasvoilleni leviää hymy: minä tosiaan tulen pääsemään maaliin, tulen juoksemaan ihan kokonaisen puolimaratonin! 

Ylämäki. Ylämäki. Ylä-vitun-mäki!!! Koko loppumatka tuntuu olevan ihan pelkkää vastaista. Tiukimmassa nousussa minun on pakko ottaa pari kävelyaskelta, mutta pian tajuan, että ellen heti jatka juoksemista, en kohta liiku enää senttiäkään. Keskivartalossa ei ole kamalasti tuntoa. Mutta kun vain juoksen, etenen kyllä. Jaloissa riittää voimaa, henki kulkee puuskuttaen mutta kulkee kuitenkin. Mihinkään ei varsinaisesti satu, paitsi että oikeastaan joka paikkaan jollain tapaa sattuu.

Viimeinen huoltopiste. Hetken pysähdys ja urheilujuoman hörppäys tuntuu taivaalta. Edessäni menee mies. Hänen on pakko kävellä. Saan hänet kiinni. Ohitan hänet. Jumalauta, meikämamma tässä ohittelee vielä miesjuoksijoitakin! 

Kaksi kilometriä maaliin. Kilometri. Viisisataa metriä. Ylä-vitun-mäkeä, sivumennen sanoen. Minä ihan oikeasti teen sen, minä ihan oikeasti tulen ihan just puolimaratonin maaliin!!! Maalisuora. Loppukiri! Astun maalilinjan yli ja rojahdan istumaan. Yritän epätoivoisesti pitää kiinni tajunnastani, mutta aika hämärän rajamailla kyllä haahuilen. Joku kiikuttaa käteeni mukillisen urheilujuomaa. Siemaisen sen ja alan pikkuhiljaa taas orientoitua aikaan ja paikkaan: minähän olen puolimaratonin maalialueella!

Auttamatta hiipii voittajafiilis puseroon.

 Minä tein sen!!! Minä juoksin puolimaratonin!!!

Aikani on kyllä enemmän kuin se ennakkoon kaavailemani 2.20. Vähän noloo. Mutta silti oikeesti aika siistii. Päätavoitteeni kuitenkin saavutin: maaliin pääsin ja hengissäkin vielä.

On minun pakko myöntää, että syvällä sisimmässäni olen aika hitoksee ylpeä tästä saavutuksestani!

maanantai 22. toukokuuta 2017

Mummi

Yksi varhaisimmista lapsuusmuistoistani on se, kun klassisesti päätin kokeilla, jääkö se kieli tosiaan pakkasella kiinni rautaan. Mummi kiskoi naamani irti rapunkaiteesta ja tukki verenvuodon huulipunanhajuisella nenäliinallaan.

Huulipunaa mummilla oli käsilaukussa aina - ja huulissa. Sillä hieno nainen ei poistunut kotoaan edes roskalaatikolle ilman huulipunaa. Ja mummi jos kuka oli Hieno Nainen. Hän pöyristyi suuresti, kun minä nuorena aikuisena olin kerran kesällä lähdössä kapakkiin mustassa mekossa. Hieno Nainen ei pukeudu kesällä mustaan! Eikä ikinä farkkuihin. Farkut ovat työmiesten työvaatteita. Kuinka pöyristyttävää, että nykyään ollaan farkut jalassa jopa TV:ssä! Muunlaisia housuja Hieno Nainen voi kyllä käyttää - paitsi ei hän, koska hänen puolitoistametrinen olemuksensa näytti housuissa ihan pyykkipojalta. "Mutta minkäs mää sille voin, että valtio on päättäny rakentaa maantiensä niin lähelle mun takapuolta!"

Mummilla oli iso rooli minun kasvatuksessani. Syntymäni aikoihin hän oli juuri jäänyt eläkkeelle tarjoilijan työstään, ja koska asutimme samaa rintamamiestaloa joka tapauksessa, oli minun päivähoitojärjestelyni siinä: vanhempieni lähtiessä töihin minä kömmin alakertaan mummin hoteisiin. Mummi otti minut mukaansa bingoon ja osti Elannon kahvilasta voipullan. Antoi kastella pihan kukkia ja leikkiä huiveillaan, napeillaan ja hajuvesipulloillaan. Ja opetti lukemattomia elämän totuuksia. Kuten "paistamaton liha pois pöydältä", "tala inte mat i munnen" ja "kyllä se kommer, jahka se hinner, vaikka se hinner sakta". Ruokaa eteeni tyrkätessään hän sanoi bitte tai please - ja tarvittaessa, että "jos mulle laulat niin piisaa jo". Pitkään luulin, että mummi oli hienon ravintolan tarjoilijana oppinut suureksikin kosmopoliitiksi ja kielineroksi, mutta ennen pitkää minulle paljastui, ettei hän tosiasiassa osannut mitään muuta kieltä kuin suomea; ruotsinkielisellä Pohjanmaalla vietettyjen lapsuusvuosien jäljiltä hänen mieleensä oli vain iskostunut tiettyjä sekakielisiä fraaseja. Näitä fraaseja hän muuten toisteli vielä viimeisinä vuosinaankin, vaikka ei muuten enää kovinkaan järkevää puhetta pystynyt tuottamaan, niin että hoitajatkin kyselivät, oliko hän sittenkin ruotsinkielinen. Eli enpä ollut ainoa, joka meni vipuun.

Sen mummi onnistui iskostamaan todella syvälle selkäytimeeni, että aina pitää ajatella muita ennen kuin itseään. Aikuisiällä minua on useaan otteeseen kannustettu pyristelemään eroon tuosta elämänasenteesta, mutta en tunnu siinä onnistuvan. Mummi itse sen sijaan, näin jälkeenpäin ajateltuna, onnistui tuossa asiassa huomattavasti paremmin. Hänen legendaarisiin lausahduksiinsa lukeutuu myös "Kyllä mää varmasti anteeks pyytäsin, jos joskus väärässä olisin!"

Eikähän se meidän suhteemme suinkaan silkkaa silkinsiloista yhteiseloa ollut. Kun toisella on vahva taipumus olla aina oikeassa ja toisella yhtä lailla vahva tarve muodostaa joka asiasta oma mielipiteensä kuvia kumartelematta, niin kyllähän siinä kipinöitä lensi. Eräänkin kerran käytiin hyvinkin mielenkiintoisia keskusteluja esimerkiksi perhearvoista, politiikasta ja uskonnosta. Useamman vuosikymmenen ajan jaksoin hakata päätäni siihen samaan seinään, ennen kuin ymmärsin antaa hänen tulla autuaaksi omassa uskossaan ja olla kaikessa rauhassa sitä mieltä, että esimerkiksi dinosauruksia ei koskaan ole ollut olemassa ja ainoa todellinen rakkauden muoto on äidin ja lapsen välinen suhde; miehen ja naisen välinen rakkaus on pelkkää viihdemaailman humpuukia ja hölynpölyä.

Mutta kaikkien niiden kipinöiden takana oli kuitenkin valtavan luja side ja pohjattoman vahva kiintymys. Lukemattomat illat istuimme keittiön pöydän ääressä pasianssia pelaten (minä niellen tyrmistykseni siitä, mitä järkeä toisen on huijata itse itseään saadakseen pasianssin menemään läpi) ja kaiken maailman asioista jutellen - enimmäkseen kuitenkin ihan sopuisasti. Tuo puolitoistametrinen olento oli minulle aivan mielettömän tärkeä. Vaikka vuosien mittaan kyseenalaistinkin hänen aatoksiaan ja asenteitaan lähes loputtomiin, siitä minulla ei koskaan ollut epäilystäkään, ettenkö minä ollut hänelle hyvin rakas. Ja hän minulle.

Vaan kyllä se kommer jahka se hinner, vaikka se hinner sakta. Ja nyt se sitten tuli hänenkin kohdalleen, lähdön hetki. Itsepäisin tuntemani tyyppi antoi periksi. Pikku hiljaa hän lipui kauemmas ja kauemmas, kunnes lopulta voimat loppuivat ja silmät ummistuivat viimeisen kerran. Mummi nukkui pois hyvin rauhallisesti, joutumatta mitenkään erityisesti sairastelemaan tai taistelemaan. Viimeiseen asti hän pystyi vielä joten kuten itse syömään ja hoitamaan WC-asiansa, missään vaiheessa hän ei jäänyt täysin toisten huollettavaksi. Siitä olen erityisen onnellinen: että hän sai mennä pois arvokkaasti, aivan kuten hän aina halusi elääkin. Kuin Hieno Nainen.

Tänä kesänä minä pukeudun ainakin yhtenä päivänä mustaan. Yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä on poissa. Rauhallista ikiunta, rakas Mummi!

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Viisuillaan taas

Sehän olisi euroviisupäivä taas. Ja sehän on kiva päivä se! Eiku popparit kulhoon (ja ruutuun!) ja kisastudio käyntiin! Ollaan tehty isännän kanssa oikein viisuvakioveikkauskin, joten ties vaikka tässä pääsisi oikein tienesteille. Noei, tärkeintähän on tietenkin miähen päihittäminen hyvän musiikin hulppean shown juhla!


1. Israel: IMRI - I Feel Alive
Sitä siedettävämpää matontamppaus-osastoa. Jos poika pakkoaltistaisi minut tälle jonkin autoradiosta valitsemansa poppihyppelykanavan välityksellä, en käskisi hänen heti vaihtaa sitä. Ja hei, tuo mieskarkki nikkasi silmää ihan selvästi just minulle!!! 


2. Puola: Kasia Moś - Flashlight
Sisko ja sen veli. Siskolla on tosi kiva ja vahva ääni, joka menee totaalisesti hukkaan tässä tasapaksussa jollotuksessa. Veljen viulunsoitto osoittaa hienoista spastisuutta, joka tuntuisi olevan jonkinlainen trendi näissä viisuissa. 


3. Valko-Venäjä: Naviband - Story of My Life
Inkkarimenoa ja kukkaislapsikantria valkovenäjäksi. Tässä on jotain hellyttävää ja euroviisumaista. 
4. Itävalta: Nathan Trent - Running On Air
Vähän on pelkän ilman varassa kyllä tämä tekele. Tuolta se tuli, tuonne se meni - läpijuoksu, josta ei jäänyt minkäänlaista muistijälkeä. 


5. Armenia: Artsvik - Fly With Me
Itämaista eksotiikkaa tavoitteleva volinanumero. Taustatanssijat liikehtivät paikka paikoin trendikkään spastisesti.

6. Alankomaat: OG3NE - Lights and Shadows
Sympatiapisteitä, totta kai - onpahan itsellänikin riittävän tuoreessa muistissa, miltä tuntuu menettää tärkeä ihminen vaikealle sairaudelle. Mutta biisi on kuin suoraan videolevitykseen tehdystä Disney-leffasta, sori vaan.

7. Moldova: Sunstroke Project - Hey Mamma
On hyväntuulista fiilistä, on groovea, on tarttuva kertsi, on helposti omaksuttavat (ehkä hieman spastiset) muuvsit - ja se saksofoni! Ja sopiipa hienosti näin äitienpäivän aattoiltaan. Heipä hei vaan, meikämamma diggaa!


8. Unkari: Joci Pápai - Origo
Tässä on jotain koskettavalla tavalla aitoa. Sanoisin, että erottuu kolmen englannin sanan ympärillä pyörivästä purkkapoppihötöstä edukseen!

9. Italia: Francesco Gabbani - Occidentali's Karma

Aika tarttuva renkutus, mutta renkutus silti. En ihan ymmärrä ennakkosuosikin asemaa. Mutta joo, gorilla on kiva.

10. Tanska: Anja - Where I Am
Huomattavan tanskalaisen näköinen australialainen, näyttää punaisessa mekossaan ja blonditukassaan ihan Tanskan lipulta ja laulaa jotain käsittämättömän yhdentekevää. Sopiva hetki käydä jääkaapilla. 


11. Portugali: Salvador Sobral - Amor Pelos Dois
Taustatiedoista käy ilmi, että laulaja on opiskellut psykologiaa. Esiintymisen perusteella voisi kuvitella, että hän olisi pikemminkin kyseisen tieteenalan tutkimuksen kohdepuolella... Mutta jotenkin lutunen tapaus, vähän kuin sellainen miimihahmo. Ja kyllähän tätä biisiä missä tahansa hississä muutaman kerroksenvälin kuuntelisi, ei siinä mitään.


12. Azerbaidžan: Dihaj - Skeletons
On luurankoja, on keuhkoja, on spastisuutta, on särmää, on ihan kelpo viisu.

13. Kroatia: Jacques Houdek - My Friend
Yhden miehen duetto. Voi hyvää päivää! Ystäväiseni, kysäisepä, osaisiko tuo Portugalin hahmo koulutuksensa perusteella auttaa sinua...


14. Australia: Isaiah - Don't Come Easy
The Kulmakarvat. "Ei se käy helposti eikä halvalla", laulaa tyyppi, joka tallustelee juoksumatolla keskellä valtavaa lavaa. Ei paljon lisättävää.

15. Kreikka: Demy - This Is Love
Säkeistö on lupaava, mutta kertsi on sitä samaa turistirysädiskon tusinajumputusta, jota Kreikka on tyrkyttänyt viisuihin vuosi toisensa jälkeen. Ja taustalla obligatoriset kreikkalaiset jumalat tekevät kroppasydämen. En taida kuulua kohderyhmään.

16. Espanja: Manel Navarro - Do It For Your Lover
Espanjankielistä surffaripoppia. Trallalalalaaa... Vielä yksi sateenvarjodrinkki, kiitos - ja seuraava biisi.

17. Norja: JOWST - Grab The Moment
Norjasta tulee tätä nykyä aika paljon tämäntapaista musiikkia (ei, en kuulu kohderyhmään, mutta perheessämme on yksi siihen kuuluva, jolla on taipumus käännellä volyyminappia aika reippaalla kädellä). Kai tämä sitten on cool ja hip ja pop. Jos siis tykkää tällaisesta.

18. Iso-Britannia: Lucie Jones - Never Give Up On You

Taas yksi Disney-musikaalikappale. Kaunista, taidokasta, mutta ei järin mieleenpainuvaa.

19. Kypros: Hovig - Gravity
Ruotsalaisen viisuliukuhihnan tuotantoa. Ei ihan maanantaikappale, jos kohta ei nyt mitään euforiaakaan.  


20. Romania: Ilinca ft. Alex Florea - Yodel It!
No pannaan jodlaten, mikäs siinä. Ei ainakaan huku massaan. Arvostan suomennosta: jodeleeioo!

21. Saksa: Levina - Perfect Life

Huomio kiinnittyy laulajattaren ysärihenkiseen heittolettiin. Koska tämä laulu on tyhjänpäiväisyydessään ihan omalla tasollaan. That's what you call a perfect... nothing.

22. Ukraina: O.Torvald - Time

Haa! Vihdoin jotain, jonka kohderyhmään voin sanoa kuuluvani! Jatkoon! (Veikkaan olevani vähemmistössä.)

23. Belgia: Blanche - City Lights
Yhtä aikaa eksentrinen ja eteerinen esitys. Nyt nuori laulajatar onnistuu paremmin kuin semifinaalissa, ja lopputulos on oikeastaan aika jännä. Melkein tykkään!

24. Ruotsi: Robin Bengtsson - I Can't Go On

Myös juoksumatolla tallustelu näyttää olevan tänä vuonna pienoinen trendi. Ruotsi on ennakkosuosikki, kuten aina, ja ihmekö tuo. Onhan tämä taas takuuvarmaa matontamppauskamaa. Itse en ihmeemmin lämpene, mutta ne kohderyhmään kuuluvat varmaan tykkää.

25. Bulgaria: Kristian Kostov - Beautiful Mess
Ruotsalaisen viisuliukuhihnan tuotantoa todella vahvalla äänellä tulkittuna. Kylmäksi jättää silti. 


26. Ranska: Alma - Requiem
Vähän sama vika kuin Kreikan viisussa: lupaava säkeistö latistuu tusinakertsiin. Mutta sinänsä osuvaa, että viimeiseksi esitetään juuri tämänniminen laulu.

Että sellaiset viisut tänä vuonna. Aika tasapaksua tekemistä, ei ainakaan minun sieluani mikään kappale erityisemmin koskettanut. Ihan periaatteen vuoksi minun yhden hengen viisuraatini antaisi 12 pistettä Ukrainalle, 10 pinnaa Moldovalle ja 8 Unkarille. Mutta jos voittajaa pitäisi veikata, niin... hmmm... olisiko se Italian gorilla? Tai Portugalin gor... kundi, se olisi ainakin symppistä!
Mutta eipä tässä nyt muuta kuin blogipostaus etteeriin ja tuloksia jännäämään. Peukut pystyyn, että voitan vakioveikkauksessa omaisuuksia puolisoni!

torstai 27. huhtikuuta 2017

Onnellisuuspelleilyä

Naistenlehdessä oli juttua uskaltamisesta: Uskallatko repäistä? Kadehditko niitä, jotka uskaltavat? Joskus repäisemättä jättäminenkin on rohkeutta. Juttu oli hyvin tehty ja mielenkiintoinen, mutta se sai minut tuntemaan itseni ehkä hieman erilaiseksi nuoreksi ihmiseksi. Olenko jotenkin kummallinen, kun minkään sortin repäisyt, äkkikäännökset ja yllätysvedot eivät kiinnosta minua yhtään?!?

Ei minulla ole minkäänlaista tarvetta tehdä suuria muutoksia elämässäni tai kokeilla mitään suurta ja ihmeellistä uutta. Tavallinen, ihana arki maustettuna pienillä irtiotoilla riittää minulle mainiosti. Eikä pelkästään riitä vaan on juuri sitä mitä haluan.

Jossain toisessa jutussa, se taisi olla TV:n puolella, esitettiin mielenkiintoinen kysymys: Nyt kun tiedät elämästäsi sen mitä tiedät, mitä sanoisit teini-ikäiselle itsellesi neuvoksi ja opastukseksi elon tielle? Tiesin heti, mitä sanoisin: "Vaikka et nyt sitä uskokaan, niin kyllä sinä voit saada hyvän elämän, juuri sellaisen kuin haluat, voit saavuttaa oikeastaan kaiken mitä toivot, vaikka et olekaan kaunis! Niin epätodennäköiseltä kuin se tuntuukin, loppujen lopuksi ihmisen elämässä ratkaisevia ovat ihan muut ominaisuudet kuin ulkonäkö."

Ammatillista onnistumistani en ole koskaan liiemmin epäillytkään. Tiedän - ja tiesin jo nuorena - olevani harvinaisen onnekas, koska lahjakkuusprofiilini on niin kovin selkeä: on aivan ilmiselvää, mikä on minun juttuni tässä elämässä ja mikä taas ei. Minun ei koskaan ole tarvinnut etsiä itseäni, seisoskella tienristeyksissä ihmettelemässä, mihin suuntaan lähtisin. Ja erityisen onnekas olen siksi, että lahjakkuuteni on myös riittänyt viemään minua eteenpäin sillä käytännössä ainoalla tiellä, jota olen koskaan osannut itselleni kuvitella. No, ihan häviävän pienen hetken lukion loppupuolella leikittelin ajatuksella, kokeilisinko sittenkin musiikillisia siipiäni esimerkiksi pop-jazz-konservatoriossa, mutta aika pian tulin siihen tulokseen, ettei se olisi luonteenlaadulleni sopiva valinta. Enkä sitä paitsi ollut ollenkaan varma, olisivatko lahjani edes riittäneet siihen (ja nykytiedon valossa olen itse asiassa melko varma, että eivät olisi). Ja jos jokin on minulle ollut pienestä pitäen selvää niin se, että mihinkään sellaiseen en edes ryhdy, missä en usko pärjääväni vähintäänkin erinomaisesti. Luonnevikansa piirteensä kullakin.

Mutta yleensähän ne ihmisen varsinaiset haaveet kohdistuvatkin nimenomaan sellaisiin asioihin, joiden saavuttaminen ei ole ollenkaan varmaa, ei välttämättä edes todennäköistä. Eiväthän ne muuten olisikaan haaveita. Ja nuoren minun suurin, sangen saavuttamattomalta tuntuva haave oli oma pikkuinen perhe. Edes yksi ihminen, joka suostuisi jakamaan elämänsä kanssani, rakastaisi minua juuri tällaisena kuin olen. Tämän näköisenä ja tämän luonteisena. Nuorena varsinkin oletin ihmissuhteiden kariutuvan nimenomaan ulkonäkööni, mutta nyt vanhempana viisaampana olen alkanut epäillä, että ehkäpä tällä teräväsärmäisellä, äkkipäisellä ja armottoman ylitsepursuavalla luonteelaadullani on ollut paljonkin osuutta asiaan.

Ja niin vain tuokin hullu, saavuttamattomalta tuntunut haave on käynyt toteen. Maailmassa on kuin onkin yksi ihminen, joka sietää, kestää, todennäköisesti tosiaan rakastaa minua kaikkine särmineni. Minulla on ihana pieni perhe. Lisäksi minulla on  peräti kaksi ihanaa työtä, joista saan onnistumisen elämyksiä ja arvostuksen tunnetta. Minulla on kivoja kavereita ja hyviä harrastuksia. Olen paitsi täysin terve myös fyysisesti todella hyvässä kunnossa.

Juuri tässä eräänä iltana jumpasta kotiin ajellessani oikein pysähdyin rekisteröimään tämän ajatuksen: Minä olen juuri nyt onnellisempi kuin koskaan! Elämäni juuri tällaisena on minusta niin ihanaa, että en raaskisi iltaisin käydä nukkumaan! Kun jaoin tämän mietteen miähen kanssa, hän totesi jälkimmäiseen kohtaan viitaten, että no se ei kyllä näy päälle - minulla tosiaan on vahva taipumus nukahtaa iltasella telkkarin ääreen sohvannurkkaan. Niin, tuolla miähellä on ehkä vähän kieroutunut naismaku mutta ainakin hänellä on terävä huumorintaju!

torstai 30. maaliskuuta 2017

Tuikitavallinen keskiviikko

Marikan kinttupoluilta nappasin kivan idean, jonka suuntaista postausta olin itsekin jo suunnitellut: kertomus yhdestä päivästä Ihan Tavallista Arkea meidän perheessä. Koska tänään on ollut hieman poikkeuksellinen päivä (miäs kipeänä sängynpohjalla, minulla opetusvapaa ja sen kunniaksi kampaamokäynti), valitsen eilisen keskiviikon. Jotakuinkin näin se meni:

Miähen kännykkä herättää klo 7.10. Miäs alkaa haalia vaatteita ylleen, minä rapsutan koiraa. Tämä on tärkeää: jokaisen aamun kuuluu ehdottomasti alkaa corgin kosketuksella, koska päivä, joka alkaa jollain niin pehmeällä, ei voi olla läpeensä huono. Miäs lähtee viemään koiraa lenkille, minä vetkuttelen vaakatasossa siiheksi, että he ovat ulko-ovella. Perustelen tätä sillä, että jos minäkin lähtisin saman tien käpystelemään pitkin kämppää, koira hämmentyisi eikä tietäisi, kumpaa seurata, ja sitten miästä harmittaisi, jos ei pääsisi reippaasti lenkille ja asioissa eteenpäin. Kyllä minä oikeasti tiedän, että ihan varmasti se koira lähtisi lenkille ihan yhtä innokkaasti riippumatta siitä, missä asennossa minä olen, mutta pidän silti sinnikkäästi kiinni tekosyystäni teoriastani.

Kun miäs ja koira poistuvat ovesta, pingerrän jaloilleni ja käyn nappaamassa pojan huoneeseen valot mennessäni vessaan. Puen päälleni, laitan kahvia tulemaan ja teen perheelle voileivät. Ei minulla mitään pakottavaa tarvetta ole perheenjäseniä piloille hemmotella, mutta passaan siksi, että haluan syödä aamiaiseni ja lukea aamulehteni rauhassa ilman, että ympärillä on pöydän täydeltä aamiaistarpeita ja niiden parissa pyöriskeleviä ihmisiä. Aamulla ei saa hötkyillä eikä höntyillä, ei ainakaan ennen kuin olen juonut kahvini.

Miähellä menee aamiaisen syömiseen vartti, pojalla kymmenisen minuuttia, minkä jälkeen he suorittavat tarvittavat raikastautumistoimet ja lähtevät tahoilleen. Minä sen sijaan istun kaikessa rauhassa pöydän ääressä niin kauan, että saan kahvini juotua ja lehden luettua huolellisesti läpi. Kolmisen varttia siihen yleensä menee. Olen maailman hitain kahvinjuoja, tiedän, siksi minulla onkin termoskuppi.

Kaunistautumiseen en suhtaudu lainkaan samalla pieteetillä kuin aamiaiseen: hammaspesu, rillien pesu, deodorantti, suihkaus hajuvettä, meikkivoide, ripsiväri, tukan harjaus, vähän vahaa, suihkaus lakkaa. Viisi minuuttia ja valmis. Sitten sängyn petaus, eväät kassiin, avaimet taskuun, kassi kantoon ja menoksi.

Olen yliopistolla vähän ennen yhdeksää, opetukseni alkaa kymmeneltä. En ikimaailmassa suostuisi ottamaan kahdeksalta alkavia tunteja! Nyt ehdin mukavasti valmistautua ensimmäiseen tuntiin ja nauttia vielä kupillisen sitä etäisesti kahvinkaltaista nestemäistä tuotetta, jota kahvihuoneemme automaatti suoltaa.

Ensimmäinen kaksoistunti, sympaattisia opiskelijoita, jotka suoriutuvat harjoituksistaan tosi hyvin. Olen iloinen ja ylpeä heidän puolestaan. Puoli tuntia aikaa syödä evääksi ottamani salamipiiras. Olin toivonut ehtiväni ostaa seuraavalle ryhmälle karkkia kiitokseksi siitä, että joka ikinen oli palauttanut ensimmäisen harjoitustyönsä sovitussa ajassa - se on äärimmäisen harvinaista herkkua, yleensä joka ryhmässä aina vähintäänkin pari tyyppiä kokeilee ensimmäisen harjoitustyön osalta onneaan, palauttaa sen millon sattuu saattella "ohohups taisin vähän myöhästyä, sori siitä", ja sitten ihmettelee kun minä en vastaavasti korjaa ja palauta sitä sovittuna aikana - mutta en ehdi koukata kahvilan kautta ennen tunnin alkua. Ja olisihan se oikeastaan vähän asiatonta lahjoa opiskelijoita sellaisesta asiasta, jonka pitäisikin olla itsestäänselvyys. Ja sitä paitsi eikös lasten pitäisi kiikuttaa opettajalle omenia eikä päinvastoin? Joka tapauksessa kehun opiskelijoita vuolaasti. Heitä vain on jostain syystä  paikalla sen verran vähän, että katson turhaksi käydä seuraavaa tehtävää läpi niin tarkasti kuin olin suunnitellut (varsinkaan kun puolet paikallaolijoista kertoo tehneensä senkin tehtävän jo!), vaan päästän opiskelijat jo tekemään sitä tehtävää tai mitä ikinä he sitten haluavatkin tehdä ja itseni valmistautumaan seuraavaan tuntiin juoruilemaan kollegojen kanssa. Myös viimeisellä kaksoistunnilla opetettavana on ryhmällinen sympaattisia opiskelijoita, joiden puolesta saa olla iloinen ja ylpeä. Tämän myös kerron heille.

Onneksi viimeiselläkään tunnilla ei ole käsiteltäviä asioita ihan täyden ajan edestä, joten ehdin lähteä hieman ennen neljän ruuhkaa. Yliopiston parkkipaikalta on aivan helvetillistä yrittää kääntyä ruuhka-aikaan vasemmalle, mutta tällä kertaa pääsen sujuvasti solahtamaan liikenteen virtaan ja olen jo vartin kuluttua kotona. Pahimmillaan kotimatka voi kestää lähemmäs tunnin, josta se ylimääräinen kolmivarttinen menee sadan ensimmäisen metrin taittamiseen!

Kotona poika ilmoittaa, että on syönyt hänelle varaamani reilun rasiallisen makaronilaatikkoa mutta jäänyt nälkäiseksi ja sen vuoksi paistanut itselleen vielä yhdeksän (9) pakasteesta löytämäänsä hätävara-kananugettia. Pyörittelen hieman silmiäni kasvavan urheilijanuorukaisen ruokahalulle, mutta olen myös tosi iloinen ja ylpeä hänen oma-aloitteisuudestaan ja kokkaustaidostaan. Syön loput salamipiirakastani ja kertaan pojan kanssa historian kokeita varten.

Miäskin kotiutuu, lupaa vielä pojan jääkiekkotreeneihin ja jatkaa sieltä sitten suoraan Hakametsään playoff-peliä katsomaan. Minä olen ottanut itselleni ylimääräisen oman työtehtävän, joten istuudun sen ääreen. Vähän ennen seitsemää käytän koiran reilun puolen tunnin lenkillä ja käyn palattuani hakemassa juniorin treeneistään. Poika ryhtyy ottamaan itselleen iltapalaa mutta ilmoittaa, ettei leipää juurikaan ole ja jogurttikin on loppu. Manaan huonoa arviointikykyäni mutta totean, että samapa minun on lähteä vielä lähikaupassa käymään, säästyisinpä sitten kauppareissulta seuraavana päivänä.

Työtä on vielä jäljellä, pakerran sen kimpussa (se on kiva työ mutta rehellisesti sanottuna tuntuu välillä loppumattomalta - epäilen, että se regeneroituu, viimeinen rivi pakenee koko ajan sitä mukaa kun yritän saada sitä kiinni). Toisella korvalla kuuntelen jääkiekko-ottelun selostusta. Se vain, pahus sentään, päättyy väärään lopputulokseen. Yritän olla harmistumatta, peliähän se vain on, ja sitä paitsi playoff-sarja on vielä kesken.

Saan työni valmiiksi samalla hetkellä kun miäs tulee ovesta sisään. Täydellinen ajoitus! Poika vetäytyy omaan huoneeseensa ja me asettaudumme miähen kanssa television ääreen. Nämä iltaiset telkkarinkatseluhetkemme ovat minulle tosi tärkeitä ja arvokkaita. Eihän siinä mitään ihmeellistä ole, löhöämme kumpikin omalla sohvallamme, tölläämme perin yhdentekevää tv-viihdettä liiempiä rupattelematta ja ihan liian usein vielä näpertelemme kännyköitämmekin siinä samalla - mutta kun on ollut naimisissa näinkin kauan kuin me, toisen läsnäolon voi tuntea tuollaisessakin tilanteessa tosi vahvasti. Se on sitä seesteistä yhteiseloa se!

Yhdentoista jälkeen kömmimme yöpuulle. Taas yksi päivä Hyvää Tavallista Arkea on pulkassa. Seuraavana aamuna miähen kännykkä herättää taas klo 7.10.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Melkoista

Kun minä opiskelin tähän nykyiseen ammattiini parisenkymmentä vuotta sitten, oppiaineessamme oli apulaisprofessori ja 10 opettajaa; osa heistä oli vierailevia ja jokunen tuntiopettaja, mutta kymmenkunta henkeä oli joka tapauksessa jatkuvasti opettajakunnan vahvuus, ja suurin osa tästä väestä kuului kalustoon vakituisesti.

Tällä hetkellä apulaisprofessuuri on vaihtunut ihan varsinaiseen, mutta opettajia on tämän professorin lisäksi ihan kokonaista kaksi (2), ja heistä toinen (minä) on määräaikainen sijainen.

Käsittääkseni yksi suomalaisen korkeakoulujärjestelmän periaatteista on se, että julkisella rahoituksella pystytään ylläpitämään myös sellaisten (enimmäkseen humanististen) aineiden tutkimusta ja opetusta, joka ei puhtaalla bisnesmallilla olisi kannattavaa. Koska kyllä meitä humanistejakin vielä tarvitaan yhteen sun toiseenkin asiaan! Olisihan se kiva, jos se uusi Nokia jostain niemennotkosta kohtapuoliin putkahtaisi esiin ja alkaisi suoltaa ylivertaisia tuotteita kaikille maailman markkinoille - mutta totuus on, että ei niitä ylivertaisimpiakaan pelejä ja vehkeitä esimerkiksi Kiinaan myydä suomeksi, eikä englanniksikaan, eikä myöskään eurooppalaisin kaupankäynnin mallein. Noinniinku yhden esimerkin mainitakseni.

Mutta kehitys se kehittyy, ja yliopistomaailmakin kehittyy koko ajan bisnesmäisempään suuntaan. Iso luuta lakaisee ja giljotiini louskuttaa minkä ehtii.

Ja tämä giljotiini se louskautti nyt sitten minunkin tehtävääni. Minulle tarjottiin kyllä jatkoa, mutta sellaisella sopimuksella, josta en voinut kuin kieltäytyä.

Henkilökohtaisesti tieto oli melkeinpä helpotus. Olinhan jo pitkän aikaa miettinyt, haluanko edes jatkaa opetustyössä. Kummassakin vaakakupissa oli paljon punnuksia: yliopistopolitiikan raakuus vastaan opiskelijoiden ihanuus, valtava työkuorma vastaan jo tehtyjen valmistelujen hyödyntäminen jatkossa, mukavat työkaverit vastaan Emmerdalen mittaiset lounastauot jne... Olin aivan kahden vaiheilla sen suhteen, mitä tehdä. Mutta nythän siis yliopiston hallinto suuressa rahapulassaan viisaudessaan teki ratkaisun puolestani.

Mutta periaatteen tasolla minulla keitti. Ratkaisu merkitsi käytännössä kokonaisen oppiaineen alasajoa, sillä tämän aineen opetusta ei kertakaikkiaan ole mahdollista toteuttaa enää yhtään nykyistä pienemmillä opetusresursseilla. Ja kyseessä kuitenkin on (humanististen aineiden mittapuulla ainakin) ihan elinvoimainen, vetovoimainen ja tuloksellinenkin oppiaine.

Yllättäen myöskin kollgani ilmoittivat ykskantaan, että tätä ratkaisua ei noin vain nieltäisi. Alkoi vimmattu argumenttien listaus. Itse toistelin koko ajan, että minusta ei kenenkään tarvitsisi huolta kantaa, minä pärjäisin kyllä, mutta oppiaineen puolesta oli syytä taistella. Kuitenkin hyvinkin monelta taholta tuli hyvinkin selkeä viesti, että nimenomaan minun puolestani siinä taisteltiin. Kokonaista kolme (3) professoria ajoi asiaani ihan tosissaan, ja ilmeisesti heillä oli takanaan myös laaja työyhteisön tuki.

Ne kaikki ihmiset puolustivat minua!!! Minua! Yksittäistä pientä yliopisto-opettajaa, jonka akateemiset meriitit ovat edelleen aika lähellä nollaa. Keskustelussa vilahteli sellaisia ilmaisuja kuin on todettu kiistattoman päteväksi, loi vuodessa laajamittaisen opetuksen miltei alusta, erittäin hyvä kontakti opiskelijoihin, on saanut erinomaista palautetta kursseistaan, on tehnyt ihmeitä... Kun kokouksessa suunniteltiin tulevaa dekaanin tapaamista ja pyydettiin summaamaan, mitä siltä dekanaatilta nyt tarkalleen ottaen halutaan, vastaukseksi ladeltiin lakoniseen sävyyn tasan kolme sanaa: 1) rahaa, 2) työrauhaa, 3) Careliana.

Monta päivää kuljin jatkuvasti pala kurkussa - en siksi, että kohtaloni olisi huolestuttanut minua, vaan siksi, että olin aivan pohjattoman hämmentynyt ja liikuttunut moisesta huomiosta.

Ja kuinka ollakaan, jostain silinteristä saatiin kuin saatiinkin ongittua sellainen rusakko, että voin jatkaa työssäni suunnilleen entisin ehdoin, mitä nyt laajennan työnkuvaani hieman naapurioppiaineenkin puolelle.

Olen edelleen pohjattoman hämmentynyt ja liikuttunut.

Luulen, että tässä tilanteessa olisi aika härskiä ilmoittaa, että kiva kiitti, mutta en minä muutekseen haluakaan jatkaa... Eli kai maar sitä nyt sitten vietetään opetuspuuhissa vielä seuraavakin lukuvuosi.

On se hyvä uutinen.