Berliini – ajatuksia ihmislajista

Kun Finnair markkinoi tarjouslentoja 100-vuotispäivänsä kunniaksi, päätimme tarttua tarjoukseen ja tehdä pienen kaupunkimatkan. Halusimme ottaa myös Lapskullan ja Miniän mukaan, ja yhteistuumin valitsimme kohteeksi Berliinin.

Matkamme kesti torstaista maanantaihin, ja on toki ihan itsestään selvää, ettei siinä ajassa ehdi saada valtavasta ja monipuolisesta kaupungista irti kuin pintaraapaisun verran. Minä olin käynyt Berliinissä kerran aikaisemmin, silloisen poikaystäväni sukulaisten luona ammoisella 1990-luvulla, ja ainoa asia, jonka kaupungista muistin, oli eläintarha pandoineen. Sinne halusin uudestaan. Miäs puolestaan halusi jalkapallopeliin. Näiden must-aktiviteettien lisäksi päätimme vain hankkia paikallisliikenteen kimppalipun ja kiertää joitain satunnaisia nähtävyyksiä. Mielestäni tämä oli ihan toimiva strategia. Kovinkaan kokonaisvaltaista kuvaa kaupungista ei päässyt syntymään, mutta kaikenlaista mielenkiintoista kuitenkin ehdimme nähdä ja kokea.

Hotellimme sijaitsi kaupungin itäpuolella, Alexanderplatz-aukion lähistöllä, melkeinpä sen kuuluisan DDR:n TV-tornin juurella. Jonnet ei muista, mutta minä pystyin sieluni silmillä näkemään, kuinka Nukkumatti Nukkumatti lasten sieltä heitti unihiekkaa. Oi nostalgiaa.

Alexanderplatz on myös liikenteen solmukohta, joten sijainti tuki sukkulointistrategiaamme hyvin; kunhan opimme hahmottamaan raideliikenteen reittikarttaa, pääsimme näppärästi liikkumaan ympäriinsä ja pystyimme edes vähän säästämään jalkojamme, vaikka kaupunkilomalle ominaisesti askeleita kertyikin silti vallan kiitettävä määrä.

Kun silmä lepää, sielu lepää -filosofiaa Berliinin itäpuoli sen sijaan ei palvellut. Arkkitehtoninen yleisilme on mitäänsanomattoman harmaa; kovin vanhoja rakennuksiahan Berliinissä ei sattuneesta syystä paljonkaan ole, eikä itäblokki-estetiikka liiemmin sykähdytä. Poikkeuksen tekee n. kilometrin (yhden juna-asemavälin) päässä Alexanderplatzilta sijaitseva Hackersche Höfe: korttelin verran toinen toistaan sympaattisempia sisäpihoja, joilla toimii suosittuja ravintoloita ja paikallista designia myyviä kauppoja. Erityisen hieno on katutaiteelle omistettu sisäpiha, jonka seinämien muraalit ja graffitit päivittyvät tiuhaan. Se oli minun mieluisin kokemukseni koko matkalla (ja jos jokin voittaa minun kirjoissani pandat, se on kuulkaa paljon se!).

*** Maisemat 2/5 ***

Tulopäivänämme satoi vettä, joten päätimme viettää päivän ostoskeskuksen suojissa. Mall of Berlin on kahdesta rakennuksesta koostuva kompleksi, jossa ovat edustettuina tyypillisimmät eurooppalaiset brändit ja ketjut. Kauppoja on kolmisensataa, ja itse ehdin kiertää niistä noin puolet (toisen rakennuksen), ennen kuin kunto loppui – rajansa näköjään aktiivikuntoilija-shoppaholicillakin. Tein kuitenkin pari hyvää löytöä.

Myös Alexanderplatz on merkittävä ostosalue, ja sitä kiertelimme antaumuksella Miniän kanssa sillä välin, kun miespuoliset olivat jalkapalloa katsomassa. Alueella on ostospaikkoja monenlaiseen makuun ja monentasoisille budjeteille: Galeria-tavaratalossa on luksusbrändienkin osastoja, kun taas jättikokoiset New Yorker ja Primark tarjoavat löytöjä niille, jotka pystyvät olemaan miettimättä eettisiä näkökohtia käsittämättömän halpojen hintojen taustalla. Hyviä ostoksia me teimme – ja tarpeellisia. Oli nimittäin ihan pakkokin ostaa vähän kesäisiä hepeneitä, sillä vaikka olimme tietysti etukäteen katsoneet sääennusteita, emme Suomen pitkän ja talvisen talven jäljiltä ihan täysin hahmottaneet, että 26 astetta on oikeasti aika hemmetin lämmin sää, vaikka kuinkakin olisi vasta huhtikuun alkupuoli! (Terv. nimim. mustissa farkuissa ja neuletakissa läkähtynyt)

*** Ostosmahdollisuudet: 5/5 ***

Nähtävyyksistä katsastimme tietenkin ne pakolliset, mikä tarkoitti joltistakin junailua ympäri kaupunkia. Aloitimme Brandenburgin portilta. Sehän on, noh, iso portti. 

Hienompi elämys minusta oli portin takana avautuvassa Tiergarten-puistossa tosi kauniisti pop-hittejä soittanut sähköviulisti. Olisin tosi mielelläni istunut puiston penkille häntä kuuntelemaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa, mutta seuraavat nähtävyydet kutsuivat. Turistin elämä on kovin kiireistä.

Jatkoimme matkaa läheiselle holokaustin muistomerkille, joka on laajahko alue täynnä erikokoisia harmaita betonipaasia - taiteellinen vaikutelma sinänsä vähäpätöinen mutta henkinen vaikutus sitäkin suurempi. Jo ensimmäisen maailmansodan piti olla “the war to end all wars”, mutta oppiko ihminen? Oppiiko ihminen koskaan? Ei ainakaan tähän päivään mennessä tunnu oppineen. Mikä ihme eri lailla maailmaa katsovissa ihmisissä on niin pelottavaa, että rauhanomainen rinnakkaiselo ei tule kysymykseenkään vaan tuhoamisvimma saa vallan? Leben und leben lassen, olisiko mitään, ihmiset rakkaat..?

Seuraavaksi etenimme taas yhdelle portille, Checkpoint Charlielle. Itse rajanylityspisteellä fiilis oli aidon turistimainen, kun tungeksimme muiden pällistelijöiden joukossa ja odotimme vuoroamme päästä rajakopin eteen kuvattaviksi. Kokonaisuutena paikka ja etenkin Checkpointin vieressä oleva Black Box, puitteiltaan vaatimaton mutta sisällöltään yllättävän kiehtova kylmän sodan museo, kuitenkin teki vaikutuksen ja pyöritti edelleen niitä samoja keloja: Olet joko meidän puolellamme tai meitä vastaan, valitse puolesi - ja jos valitset väärin, olet yksiselitteisesti paha ja ansaitset kuolla. Resonoi meidänkin päiviimme. Oppiiko ihminen..?

Kulmassa kajastava K on muuten KFC.n logosta. Tietenkin.

Toisena päivänä kävimme vielä muurin muistomerkillä alueella, jolla seisoo edelleen tukipilareita vanhalla muurilinjalla. Itse muistomerkki oli sangen vaatimaton, mutta Suuria Ajatuksia ruokki sekin. Että yhtenä kauniina päivänä täysin ulkopuoliset ihmiset ovat vain istuneet pöydän ääreen ja päättäneet, että tästä jaetaan kaupunki, tähän tulee raja. Ja sillä päätöksellä sen rajan eri puolille jääneiden naapurusten elämät lähtivät eriytymään täysin päinvastaisiin suuntiin. Kun ihmiset alkoivat hivuttautua rajakadun varren talojen läpi lännen puolelle, muurattiin taloista lännen puolen ovet umpeen. Kun sekään ei auttanut vaan ihmiset jatkoivat hivuttautumistaan ikkunoista, talot jyrättiin kokonaan maan tasalle ja lopulta pystytettiin muuri. Kun ne eri lailla maailmaa katsovat ovat niin vaarallisia. 

Muraali muurilinjalta. 
Veitsen terässä lukee "Berlin 1961-1989"

Tässä se muuri meni.
Ihan tavallisen kadun varrella.

Sitäkin minä kyllä vähäsen pienessä mielessäni pohdiskelin, että jos se kommunismi kerran on niin ylivertainen hallintomalli ja maailmankatsomus, niin miksi siinä valtiomuodossa eläviä ihmisiä pitää aivan hysteerisen tarkasti estää saamasta hitustakaan tietoa muunlaisista elämäntavoista? Jos se oma ideologia kerran on niin ylivertainen, niin eikö se voittaisi vertailussa, vaikka muusta tietäisikin? Mietinpä vain.

Matka-ajan ja turistin turnauskestävyyden rajallisuuden tiedostaen päätimme valita Berliinin valtavasta museotarjonnasta tasan yhden, jossa kävisimme. Nuorison toiveesta valinta osui luonnontieteelliseen museoon. Siellä on maailman suurin koottu dinosauruksen luuranko ja paljon muitakin dinoja. Ja täytettyjä ja purkkeihin säilöttyjä eläimiä ja muuta sellaista, mitä luonnontieteellisissä museoissa nyt yleensä on. Pidimme suurena saavutuksena sitä, että minä ja miäs pääsimme museosta ulos eikä meitä otettu sinne muinaisjäännenäyttelyn jatkeiksi.

Eläintarhavisiitille omistimme kokonaisen päivän, ja se olikin hyvä idea. Berliinin Zoo on todella suuri ja siellä on paljon ihania eläimiä - itse asiassa jopa niin paljon, että meillä ei edes riittänyt energiaa tutustua ihan kaikkiin. Minua jäi vähän harmittamaan, että missasin laiskiaisen, mutta näinhän sentään tapiirin, erittäin viihdyttäviä kirahveja ja tietenkin niitä pandoja. Myös kotieläintarha oli sympaattinen paikka supersöpöine rapsuteltavine lampaineen ja aaseineen.

Se tunne, kun kieli lupsahtaa nukkuessa suusta ja kuivuu
niin, ettei sitä meinaa saada takaisin suuhun.

Aivan Zoon vieressä on myös keisari Vilhelmin muistokirkko, joka on jätetty sodassa raunioituneeseen tilaansa muistuttamaan sodan järjettömyydestä. Vaan muistaako ihminen..? Huokaus.

*** Nähtävyydet 3/5 *** 

Turistin elämä on kiireistä ja kuluttavaa, joten ravinto ja virvokkeet ovat lomilla tietenkin tärkeässä roolissa. Kokeilimme muutamia saksalaisia perinneruokia ja havaitsimme, että ne ovat tyyppiä “järkyttävä kimpale lihaa, läjä perunoita eikä sitten muuta; ei liiemmin mausteita eikä varsinkaan mitään vihanneksia”. Erikoisin tuttavuus oli Jagdwurst-Pasta: kierrepastaa tomaattikastikkeessa, päällä kaksi siivua leivitettyä jahtimakkaraa (jonnet ei ehkä muista, mutta jahtimakkarahan on siis sellaista sipulisattumilla varustettua lauantaimakkaraa). Totanoinni, sanotaanko, että olisihan se voinut olla yllättävän herkullinen innovaatio... mutta ei se kyllä ollut. Currywurstit olivat aromaattisia ja Wienerschnitzelit suuria, mutta kummoisiakaan kulinaarisia nautintoja ei meidän kohdallemme tällä kertaa osunut.

Jagdwurst-Pasta

Matkaseurueeseemme kuului parikin suurta oluen ystävää, joten paikallinen panimokulttuuri oli suuren mielenkiinnon kohteena. Minähän en ole eläissäni pystynyt olutta pakottamaan kurkustani alas kulaustakaan, mutta vastaavasti iloitsin erilaisten Riesling-viinien maistelusta. Nyt kuitenkin koettiin sellainen historiallinen hetki, että eräässä panimoravintolassa Lapskulta tilasi hyvin erikoista olutta, jota minäkin suostuin maistamaan kielenkärjellisen. Ja sitten kulauksen. Ja sitten lasillisen. Ensimmäistä kertaa elämässäni aidosti pidin oluesta!!! Tarjoilijalta saimme selityksen tähän maailman seitsemänteen ihmeeseen: kyseessä oli samppanjamenetelmällä valmistettu olut - siis suomeksi samppakalja. Ottaisin toistekin! Perheen vehnäolut-spesialisti kylläkin totesi, että yleisesti ottaen paikalliset oluet eivät olleet kovinkaan ihmeellisiä; olutturistin kannattaa kuulemma suunnata ennemmin eteläisempään Saksaan.

*** Ruoka ja juoma: 2/5 ***

Kaiken kaikkiaan reissu oli oikein miellyttävä. Parasta oli laatuaika Lapskullan ja Miniän kanssa*). Berliini ei ehkä tämän kokemuksen perusteella noussut suosikkikaupunkieni top vitoseen, mutta ei siinä mitään vikaakaan ollut. Suurimpina miinuksina mainitsisin ehkä kaupungin suuren koon, jonka vuoksi sitä on hankala ottaa haltuun ja siirtymiin on varattava paljon aikaa, sekä korkeahkon hintatason. Menisin kyllä kernaasti uudelleen, etenkin suosikkihenkilöni Jonkun Muun luottokortin kanssa.

*) En ole täällä blogissa raportoinutkaan, mutta poikahan tosiaan muutti omilleen heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen ja elelee nyt tyttöystävänsä eli Miniän kanssa. Ja kiitos kysymästä, tyhjän pesän syndrooma toden totta iski pahemman kerran ilmat pihalle vähäksi aikaa, mutta yllättävän nopeasti siihen tottui, ettei nuorimies olekaan enää läsnä jokapäiväisessä elämässämme. Eihän hän silti mihinkään ole kadonnut, sama Lapskulta hän on edelleen, ja olemme aktiivisesti yhteyksissä. Ja mitä Miniään tulee, niin häneen toden totta sopii se klishee, että emme menettäneet poikaa vaan saimme tyttären. Alles gut, sanoisi saksalainen.

Trauma

Mitä tulee huoneeseen, kun sinä tulet huoneeseen?

Klisheinen kysymys, mutta mielestäni silti hyvinkin miettimisen arvoinen. Aira Samulinista on sanottu hienosti, että kun Aira tuli huoneeseen, ilo tuli huoneeseen, ja kun Aira lähti huoneesta, ilo jäi. Siinäpä tavoitetta! 

Itsekin toivoisin, että mukanani tulisi iloa, lämpöä ja hyvää mieltä, ammatillisissa tilanteissa myös asiantuntemusta, osaamista ja tekemisen meininkiä. Tähän pyrin, mutta tiedän kyllä, ettei se läheskään aina toteudu. Varmaan joskus tuon tullessani silkkaa ärsytystä, rasittavuutta ja eripuraa. Kun kaikkia ei mitenkään voi aina miellyttää.

Niin, kaikkia ei voi aina miellyttää eikä kenenkään pitäisi muiden mieliksi teeskennellä olevansa jotain, mitä ei ole - mutta silti itse kukin voisi kyllä entistä useammin pysähtyä miettimään, mitä sitä mukanaan huoneeseen tuo. Tai ainakin sitä, mitä kaikkea sitä suustaan huoneilmaan päästää.

Meillä kävi vuosia sitten kylässä ihminen, joka tunnetaan huomattavan siisteyshulluna tyyppinä - seikka, jota hän itse myös suorastaan ylpeänä korostaa. Minuthan taas tunnetaan huomattavan siivousvihamielisenä (huom.: EI siisteysvihamielisenä silti!), joten otin vierailusta kiitettävästi paineita. Siivosin kuin raivohullu. Pelkästään sohvien siistimiseen käytin useita tunteja, meillä kun tuota koirankarvaa riittää. Vieras tuli, istui sohvalle ja tokaisi: "Kyllä mä kuolisin, jos mun sohvani näyttäis tältä!"

Tiedän, ettei hän tarkoittanut loukata, ainakaan ihan niin pahasti kuin loukkasi. Mahdollisesti hän jopa ajatteli keventävänsä tilannetta vitsikkäällä kommentillaan. Mutta lopputulos oli se, että tuo kommentti iskeytyi tikarina sieluuni - ja istuu siellä tiukassa vielä edelleenkin, kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Tänä vuonna kävi sillä lailla, että juuri kun valmistauduin aloittamaan joulusiivousta, sairastuin poikkeuksellisen pahaan flunssaan, joka nosti lähes 39:n asteen kuumeenkin useaksi päiväksi. Makasin sängyssä villatakki päällä peiton ja päiväpeiton alla. Miäs tuli kokeilemaan otsaani, totesi sen tulikuumaksi ja kysyi, sammuttaisiko hän huoneesta valot. Vastasin: "Ei ei, en minä voi nyt nukkua, pitää siivota. Päässäni kaikuu [sen ihmisen] ääni, että hän kuolisi, jos hänen kotonaan näyttäisi tältä. Nousen ihan just kuuraamaan vessan hajulukon." 

Se ihminen ei ole tulossa meille tänä jouluna - eikä muutenkaan enää ikinä. Mutta silti hänen  vuosia sitten huolimattomasti heittämänsä kommentti edelleen ihan konkreettisesti kaikuu päässäni, kun makaan jotakuinkin taju kankaalla kovan kuumeen kourissa. Onkohan tämä nyt sitä traumatisoitumista?

Mitäs jos itse kukin, edes näin joulun aikaan, uhraisi edes ohimenevän ajatuksen sille, mitä tuo mukanaan huoneeseen. Miettisi, mitä voisi tehdä tuodakseen mukanaan iloa, joka jää huoneeseen vielä hänen lähdettyäänkin. Tai edes sitä, miten voisi välttää tuomasta mukanaan ahdistusta ja jättämästä jälkeensä traumaa.

***

P.S. Jos joku miettii, miksi kuumehoureissani suunnittelin kaikista maailman siivoustoimenpiteistä juuri hajulukon kuurausta, niin oli siinä sentään jokin logiikka: se on niitä harvoja siivoustoimenpiteitä, jonka voi tehdä lattialla istuen, kun ei jaloillaan jaksa olla. En minä silti sitä tehnyt. Kyllä minä oikeasti ymmärrän, että määräänsä enempää ei voi oman fysiikkansa rajoja ylittää. Ja että joulussa ei ole tärkeintä kliinisen siisti koti (tai no, ei ainakaan minulle eikä niille ihmisille, joiden kanssa tätä joulua tulen viettämään) vaan onnellinen yhdessäolo.

Tänään tuntuisi olevan kuumeeton päivä. Toki olo on edelleen heikko, mutta aion silti mopata lattian -voihan siihen moppiin nojata, jos alkaa päässä heittää... Mutta tämä ehkä hieman tyhmä idea ei johdu ivaavasta äänestä päässäni vaan ihan omasta höperyydestäni: täytyy siivota lattia, jotta saadaan hakea joulukuusi sisään! Joulukuusi on ihana asia!

Ihanaa - ja tervettä! - joulun odotusta kaikille!

Ljubljana, välimerellinen alppikylä

Miäheni on suuri jalkapallofani ja uskollinen Suomen maajoukkueen kannattaja, joten kun kävi ilmi, että Suomelle oli tulossa karsintaottelu Sloveniaa vastaan Ljubljanassa, hän varata paukautti lennot ja hotellin saman tien (onneksi sittemmin saimme peliliputkin, vaikka se ei ihan helppo nakki ollutkaan). Jo lentoaikataulujenkin takia reissuun täytyi varata aikaa pitkän viikonlopun verran, mutta sehän sopi etenkin minulle - kyllä minäkin jalkapallosta tykkään, mutta vielä enemmän odotin  pääseväni tutustumaan kiehtovaan kaupunkiin ja maahan. Minulla on sattumoisin useampiakin slovenialaisia kollegoita, joiden sosiaalisen median päivityksistä olen saanut sellaisen käsityksen, että Slovenia on tavattoman kaunis paikka.

Ennakkokäsitykseni osui oikeaan: Slovenia ON tavattoman kaunis paikka. Se on suomalaiselle tavallaan kotoisa paikka, sillä se on Euroopan kolmanneksi metsäisin maa – seikka, josta sloveenit ovat ilmeisen ylpeitä. Samaan aikaan se on kuitenkin mahtavine vuorimaisemineen suomalaiselle eksoottinen paikka. Suomalaisen on myös helppo samastua pieneen kansaan, joka on historian saatossa kuulunut lukuisiin eri valtioihin, ennen kuin on saanut itsenäisyytensä ja päässyt kehittymään omaan suuntaansa, omaan tahtiinsa. Tänä päivänä Slovenia on nykyaikainen ja vauras keskieurooppalainen valtio (sen BKT on Keski-Euroopan korkeimpia). Sosialismin kaudesta muistuttaa Ljubljanassa vain joidenkin alueiden arkkitehtuuri, muuten kyseinen ajanjakso on todennäköisesti hyvinkin tietoisesti pyyhitty pois kaupungin kerrostumista. Itäblokki-nostalgiaa haikailevien kannattaa siis hakea elämyksensä toisaalta – muille voin suositella Ljubljanaa lämpimästi!

Hotellimme sijaitsi aivan Ljubljanan vanhan kaupungin ytimessä, mikä oli ehdoton valtti, sillä vanhaan kaupunkiin ovat keskittyneet kaikki tärkeimmät nähtävyydet ja palvelut. Alue on viehättävä ja siisti, kävelykokoinen ja suurimmaksi osaksi myös kävelijöille pyhitetty eli autoilta suljettu. Ja mikä ihmeellisintä, koko keskusta on häkellyttävän selkeä ja helposti hahmotettavissa – jopa minä suuri suunnistusihme pysyin koko ajan kartalla siitä, missä olin ja mihin olin menossa! 

Keskustaa halkoo Ljubljanicajoki, jonka yli kulkee omalaatuisia siltoja, kuten Kolmoissilta, Lohikäärmesilta sekä paradoksaalisesti lemmenlukoilla vuorattu Teurastajien silta. Me annoimme ylipuhua itsemme pienelle jokiristeilylle ja puksutimme jokea pitkin kaupungin läpi ja takaisin. Mikäs siinä oli aurinkoisessa säässä rantojen itkupajuja ihastellessa, ja samalla kuuli paljon mielenkiintoista asiaa kaupungin historiasta – ei mitenkään järisyttävä elämys mutta 14 euron hintansa väärtti hyvinkin.

Joen toisella rannalla on Ljubljanan kauppahalli ja tori, johon kannattaa ehdottomasti tutustua, vaikkei siellä kovin paljon turisteille sopivaa ostettavaa olekaan. Tori todellakin hemmottelee silmää ja sielua huikaisevalla kukka-, hedelmä- ja vihannesloistollaan. Jos asuisin kaupungissa, en varmaan paljon kivijalkakauppojen ovensaranoita kuluttaisi!

Joen toisen rannan puolestaan ovat valloittaneet kahvilat ja ravintolat terasseineen. Kauniista maisemista ja elämän kuhinasta voi nauttia vaikkapa kahvin, kuohuviinin, salaatin tai pizzan äärellä. Hintataso on kohtuullinen (etenkin alkoholijuomat ovat suomalaisittain edullisia), samoin ruokien laatu. Palvelutaso vaihtelee hieman – joissain paikoissa voi aistia ehkä jopa pienen tunkkaisen henkäyksen sosialistisen itäblokin tylyyttä, kun taas toisissa paikoissa tarjoilijat jäävät vuolaasti juttelemaan ja esittelemään suomen kielen taitojaan kuin missä tahansa Välimeren turistirysässä ikään. Ravintolaelämä vaikuttaa muutenkin siinä mielessä välimerelliseltä, että suurin osa asiakaspaikoista tuntuisi olevan ulkoilmassa. Jäimme ihmettelemään, missä ihmiset talvisin sitten syövät ja juovat, kun ravintoloiden sisätilat ovat hyvin vaatimattomia eikä ulkolämpötila talvikuukausina kovinkaan paljon nollan yläpuolelle nouse. Välimerellisen alppikylän ihmeellisyyksiä.

Ljubljana sopii myös shoppailunhaluisille. Keskustassa on monenlaisia muoti- ja matkamuistomyymälöitä H&M:stä Galerija Emporiumiin, ja pienen matkan päässä sijaitsee suuri CityPark-ostoskeskus, jossa riittää hypisteltävää niin sulovilleeneille kuin laatutietoisillekin. Minunkin mukaani tarttui sieltä joitain vaatelöytöjä, jotka tulivatkin tarpeeseen saman tien. Paikallinen syyssää nimittäin haastaa varautuneimmankin matkailijan. Lokakuun yöt ovat jo sangen viileitä ja aamuisin lämpöä on vain aste tai pari, mutta päivälämpötilat nousivat meidän matkamme aikana paikallisessakin mittakaavassa poikkeuksellisen korkeiksi: puolenpäivän aikaan saatettiin olla jo hellelukemissa. Oli siinä vaatteiden kanssa vekslaamista, mutta olihan se sentään ylellistä siemailla kuoharia terassilla T-paidassa!

Aamut olivat paitsi viileitä myös sumuisia.

Olimme jo etukäteen varanneet retken, jolla tutustuttiin Postojnan tippukiviluolastoon ja Predjaman linnaan. Useimmat turistit jatkavat samalla vauhdilla vielä Pledjärvelle, mutta me emme halunneet käyttää lyhyehköstä kaupunkilomastamme kokonaista 11-tuntista päivää retkeillen vaan tyydyimme vain puolen päivän osuuteen. Se olikin hyvä ratkaisu, sillä jo Postojnassa ja Predjamassa oli paljon hienoa nähtävää sulateltavaksi, ja niiden jälkeen olimme siinä määrin väsyneitä ja nälkäisiä, että joen rannassa nautittu pizza kylmän valkoviinin kera oli paras aktiviteetti, mitä kuvitella saattoi. Jäipähän hyvä syy tulla maahan uudemman kerran!

Postojnan luola ulottuu reilusti yli 20 kilometriä kallion sisään ja 115 metrin syvyyteen. Turistit pääsevät tutustumaan luolaan ohjatusti niin, että ensin ajetaan pitkällä junalla kahden kilometrin päähän suuaukolta ja sitten jatketaan kävellen vielä noin puolentoista kilometrin verran. Kävelykierroksen vetää opas, joka kertoilee luolaan liittyviä asioita. Me ketterät nuoret vuorikauriit – hiljaa siellä takavasemmalla, ”ketteryys” ja ”nuoruus” ovat suhteellisia käsitteitä! - pysyimme turistilauman etujoukoissa ja onnistuimme näin ollen kuulemaan suurimman osan opastuksesta, mutta useimmilta se meni todennäköisesti tyystin ohi. Vaikuttava kokemushan se oli; etenkin minä klaustrofoobikkona tiedostin huomattavan hyvin, miten syvällä maan uumenissa siinä oltiinkaan, ja vilkkaalla mielikuvituksella varustettuna sain loputonta hupia nähdessäni tippukivien muodostelmissa jos jonkinlaisia hahmoja. 

Lähellä Postojnaa on Predjaman linna, maailman suurin nykypäiviin säilynyt luolan yhteyteen rakennettu linna (siitä nimikin; pred + jama tarkoittaa ”luolan edessä”). Linna seisoo häkellyttävästi – mutta rakennusaikansa eli 1200-luvun geopoliittisen ilmapiirin huomioiden oikeinkin järkevästi – keskellä vuorenrinnettä. Nykyturistit pääsevät ihastelemaan linnassa esimerkiksi keskiaikaista keittiötä, kidutuskammiota ja kappelia sekä torneista avautuvia ihania näkymiä. Myös tämä kohde tarjosi runsaasti polttoainetta mielikuvitukselleni, ja oli kiehtovaa eläytyä keskiaikaiseen elämänmenoon. Kovasti mietin esimerkiksi sellaista, että miten ihmeessä ne ritarit ovat viinipitoisten bakkanaalien päätteeksi päässeet haarniskoissaan kapuamaan makuutiloihinsa linnan yläkerroksiin niitä kapeita, liukkaita ja epämääräisen epäsäännöllisiä portaita pitkin.

Sää suosi meitä lähes koko reissumme ajan, mutta viimeiselle kokonaiselle lomapäivälle eli sunnuntaille ei hyvää säätä enää riittänyt, vaan päivä oli kolea ja sateinen. Sunnuntaisin eivät myöskään kaupat ole Sloveniassa auki, joten futisturistien oli pakko turvautua suorastaan kultturelliin ajanvietteeseen. Valikoimme Google Mapsista hotelliamme lähinnä olevan kohteen, ja se sattui olemaan Slovenian kansallisgalleria. Gallerian pysyvissä kokoelmissa on mittava määrä slovenialaista taidetta 1200-luvulta 1900-luvulle, ja tällä kertaa vaihtuvana näyttelynä oli Ivan Zajecin (1869–1952) veistoksia. Suurena kuvataiteen ystävänä viihdyin museossa erinomaisesti, joskin todettakoon, että kyllähän keskiajan maalausten aihe- ja tyylivalikoima sangen suppea on, ja niitä korttipakan kuvakorttihahmoja uskonnollisissa asetelmissa on kyllä tullut nähtyä jo aika monessa paikassa. Viime vuosisadan osastolla jopa vähän odotin näkeväni sitä aiemmin mainitsemaan itäblokin nostalgiaa ja sosialistista realismia, mutta sangen tehokkaasti se oli siivottu pois tästäkin laitoksesta.

Yksi suosikeistani oli tämä Janez Kastvalaisen "Danse Macabre" vuodelta 1490 (kuvaan mahtui valitettavasti vain osa jonosta). Se tuo mieleeni Simbergin Kuoleman puutarhat, joita olen aina pitänyt kovin sympaattisina.

Iltapäivällä sade tuntui hieman helpottavan, joten päätimme suunnata vielä Ljubljanan linnaan – ”onhan linnoissa katot”, järkeilimme. Ljubljanan linna seisoo tietenkin asiaankuuluvasti kukkulalla, ja sinne voi nousta hienolla lasiseinäisellä funikulaarilla. Järkeilymme katon alla käyskentelystä osoittautui sittemmin hieman perusteettomiksi, sillä varsinaista linnaa ei funikulaariradan päästä itse asiassa löydykään. Pikemminkin kyseessä on… miten sen nyt sanoisi… sekametelisoppa lienee kuvaavin ilmaisu. Onneksi kävimme kuuntelemassa lyhyen esittelyvideon paikan historiasta, ja se selvensi asiaa paljon. Jäi vähän sellainen käsitys, että joskus aikanaan on käyty seuraavankaltainen keskustelu: ”Hei tuossa on tuollainen kiva kukkula, sinne pitää rakentaa linna!” –  ”Mitä me sillä linnalla sitten muka tehtäis?” – ”Ei hajuakaan, mutta tuossa on kukkula, sinne pitää rakentaa linna.” Ja tämä keskustelu on sitten myöhemmin toistunut useitakin kertoja  muodossa ”Kato, kätevästi kukkulalla oleva linna, vallataan/ostetaan se!” – ”Mitä me sillä sitten muka tehtäis?” – ”Ei hajuakaan, mutta…”  Aikojen saatossa linnassa on ollut mm. sairaala, asevarasto, vankila, asuntoja ja kulttuuritiloja. Nykyisellään alueella on ainakin sätkynukkemuseo, paikallismuseo, kaksi ruokaravintolaa ja lähiviinitilojen tuotteita tarjoava viinibaari (oli yksi elämäni parhaista punaviineistä, kiitos nam!), kahvila, vaihtuvana taidenäyttelynä tällä hetkellä paikallisen pilapiirtäjän mainioita teoksia, näköalatasanne, pakohuoneseikkailu, jazz-konsertteja… Kuten sanottu, jossain määrin hämmentävä paikka, mutta ehkä juurikin kaikessa omituisuudessaan käymisen arvoinen.

Linnapiha

Pilapiirrosnäyttely oli linnan parasta antia.

Ljubljana kokonaisuudessaan on ehdottomasti käymisen arvoinen! Mikään suuri, sykkivä metropolihan se ei ole, vaan muutamassa päivässä ehtii kyllä jotakuinkin kaiken keskeisimmän nähdä ja kokea. Mutta sehän Keski-Euroopassa on mahtavaa, että melkein mistä tahansa pääsee autolla tai junalla parissa tunnissa toiseen maahan. Ljubljanasta esimerkiksi hurauttaa hujauksessa niin Italiaan, Kroatiaan, Unkariin kuin Itävaltaankin, joten vaikkapa jonkinlainen yhdistelmärengasmatka seudulle olisi varmasti erittäin hyvä idea. Suosittelen!

P.S. Ai miksikö en kirjoittanut siitä jalkapallopelistä mitään? No ne, joita jalkapallo kiinnostaa, tietävät kyllä muutenkin, miten meni. Ne taas, joita ei kiinnosta, tuskin välittäisivätkään tietää. Sanotaan nyt vain, että onneksi ei lähdetty pelkän pelin takia, sitten olisi voinut jäädä ihan toisenlainen yleiskuva reissusta…

Yllättävän kiva Albufeira

Tänä vuonna valitsimme kesälomakohteeksemme Portugalin ihan vain sillä perusteella, että siellä emme olleet koskaan vielä käyneet. Kaupunkilomakin kävi mielessämme, mutta rantaloma kuitenkin voitti, ja kohteeksi tarkentui Portugalin aurinkorannikko Algarve ja sen turistikeskus Albufeira.

Kun siirryimme suunnitelmista käytännön matkajärjestelyihin, kohtasimme yllätyksen: Suomesta ei tällä hetkellä ole suoria lentoja Algarveen. Matkoja on kyllä tarjolla parinkin matkatoimiston kautta, mutta paketit käsittävät vain hotellivarauksen ja reittilennot vaihtoyhteyksin, joten me totesimme, että yhtä hyvin voimme varata matkamme omin päin. Yksi vaihtoehto olisi ollut lentää Lissaboniin tai Malagaan, mahdollisesti viettää siellä päivä tai pari ja siirtyä sitten vuokra-autolla kohteeseen. Niin kiva kuin tuollainen yhdistelmämatka olisi ollutkin, tällä kertaa päädyimme aika- ja hintapoliittisista syistä lentämään Algarveen yhden pysähdyksen taktiikalla Münchenin kautta. Vaihtoyhteys ei ollut ihan ihanteellinen vaan sisälsi melko pitkän odotusajan Münchenissä, joten kokonaismatka-aika venyi turhauttavan pitkäksi – varsinkin suhteessa siihen, kuinka paljon nopeammin välin olisi suoraan lentäen voinut taittaa. Mutta eihän maailman joka ainoalta lentokentältä joka ainoalle muulle lentokentälle voi suoraa yhteyttä olla. Perillepä päästiin näinkin.

Ihan heti kärkeen on todettava, että Albufeira on turistirysä. Klassinen ja tyylipuhdas turistirysä. Mitään muuta ei pidä kenenkään kuvitteleman. Jos siis kaipaat lomaltasi aitoa paikalliselämää, kulttuurielämyksiä tai muita yleviä aktiviteetteja, matkusta johonkin ihan muualle. Jos sen sijaan kaipaat ihan rehellistä löhölomaa meren äärellä auringon alla, siihen tarkoitukseen Albufeira soveltuu mitä mainioimmin. Me olemme maailmanmatkoillamme riittävän monta turistirysääkin nähneet, joten tiesimme mitä odottaa – mutta päädyimme yllättymään positiivisesti!

Maisemat 5/5

Vaikka tätä nykyä Albufeira on käytännössä sataprosenttisesti turismin palvelukseen valjastettu, sitä ei kuitenkaan ole turisteja varten rakennettu vaan sen historia ulottuu aikoihin ennen muinaisia roomalaisia, ja tämä näkyy yleisilmeessä tietynlaisena sielukkuutena. Kaupungin arkkitehtuuri on tavattoman viehättävää: erittäin hyvin hoidettuja, suloisia taloja, joiden julkisivut riemastuttavat valkoisen, sinisen ja pastellivärien kirjollaan, ja niiden välissä luikertelevia tunnelmallisia, kapoisia kujia (joita kulkiessamme viimeistään kiitimme päätöstämme olla yrittämättä itse autoilla kohteessa!). Ja tämän kaiken taustana toisaalla jylhinä kumpuilevat rinteet ja toisaalla kirkkaansininen Atlantti jyrkkine, okranvärisine rantapenkereineen. Siinä kyllä silmä lepää – ja sielu! 

(Jalat sen sijaan eivät mäkisessä maastossa lepäämään pääse, eli en kyllä suosittelisi kohdetta liikuntarajoitteisille.)

Ranta 3,5/5

Albufeiran ranta on pitkä ja leveä, ja sen hiekka on kaunista ja puhdasta, joskin sangen simpukansirpalepitoista. Atlantin valtameren vesi ei ole kesähelteilläkään yhtä lämmintä kuin Välimeren, mutta suomalaisiin järvivesiin tottuneelle lämpötila riittänee hyvin. Aktiviteettejakin on tarjolla aina polkuautoveneistä liitovarjoiluun, mutta niitä ei onneksi väkisinmyydä, vaan palveluntarjoajat odottelevat kiltisti omilla sijoillaan turistien oma-aloitteista ostohalukkuutta, jota tuntuikin ihan mukavasti ilmenevän. Tyrkytyksenvihaaja kiittää! Biitsikävelyt olivat siis kaiken kaikkiaan oikein nautinnollisia. Ainoana miinuksena mainittakoon paikka paikoin aika runsaiksikin matoiksi kasaantuva levä, jonka löyhkä sai minut kala-allergikon suuntaamaan kauemmas vesirajasta.

Iltaelämä 4/5

Albufeiran keskustassa on ravintoloita. Ruokaravintoloita ja juomaravintoloita. Ihan tuhottomasti ravintoloita: Google Mapsin mukaan puolen mailin säteellä meidän hotellistamme on 120 erilaista ravintolaa. Että ei pääse nälkä tahi jano yllättämään.

Portugalihan on sen verran pohjoisessa, että valoisa aika jatkuu yllättävän pitkälle iltaan. Pimeä alkaa laskeutua lähempänä kahdeksaa, ja silloin ihmisten virta valtaa vanhankaupungin kapeat kujat. Albufeira tuntuu houkuttelevan ihan kaikenikäisiä: on lapsiperheitä, bileikäistä nuorisoa sekä varttuneempia pariskuntia – kirjo ulottuu ihan kirjaimellisesti vauvasta vaariin. Paikka tarjoaa siis loistavat puitteet yhdelle minun henkilökohtaisista lempipuuhistani: ihmisten tarkkailulle.

Yksi keskustan kaduista, lempinimeltään ”the Strip”, on kehkeytynyt baarikaduksi. Kukin baari tarjoaa omanlaistaan viihdykettä karaokesta matontamppausmusiikkiin, mutta myös itse kadulla voi päästä nauttimaan musiikkiviihteestä. Me päädyimme useampanakin iltana kuuntelemaan artistia nimeltä Nuno Ess, jonka show sai minut pohdiskelemaan, että jos Portugalissa on noinkin tasokkaita laulajia, miksi ihmeessä ne lähettävät Euroviisuihin vuosi toisensa jälkeen niitä fadon parkujia… Parhaimmillaan Nunon esitys keräsi kadulle valehtelematta satoja ellei lähemmäs tuhat turistia laulamaan ja tanssimaan. Sitä voi kuvata tasan yhdellä sanalla: Elämää. Tosi hieno fiilis!

Ruoka 3/5

Me emme miähen kanssa ole välimerellisen ruokakulttuurin ylimpiä ystäviä, vaan pidämme voimakkaammista makumaailmoista. Toki kuitenkin tutustuimme myös portugalilaisen keittiön antimiin. Ymmärrämme hyvin, että yhden (tai useammankaan) turistikeskuksen tarjonta ei suinkaan edusta koko maan keittiötä, joten en missään nimessä halua yleistää yli aineiston, mutta jonkinlaista vertailua voimme tehdä suhteessa kokemuksiimme vastaavista turistikeskuksista Kreikasta, Turkista ja Espanjasta. Ja meidän vankkumattoman kahden hengen raatimme tuomio on … [rumpujen pärinää]: Portugali voittaa paikalliskilpailijansa mutta ei pärjää kaakkoisaasialaiselle tai laadukkaalle pohjoisamerikkalaiselle ruoalle (huom. nyt ei puhuta amerikkalaisesta höttöbulkista, joka on hädin tuskin ruoaksi luokiteltavissa). 

Albufeirassa nauttimamme paikallinen ruoka oli pääosin ihan maukasta mutta armottoman kuivaa. Lautasella oli tyypillisesti rutikypsäksi grillattu lihanpala ja kelmeitä ranskanperunoita, joskus jokunen porkkanansuikale ja salaatinlehti, eikä sitten muuta. Väriä ja mehevyyttä tuovat elementit, kuten kastikkeet tai mehukkaat vihannekset, loistivat poissaolollaan. Aika monta Helman’sin pikku majoneesipussia tuli turistettua… Toki mainittakoon, että seutu on kuuluisa ennen kaikkea kalaruoistaan, joita minä en pysty syömään enkä aromaattisimpia välttämättä siedä edes samassa pöydässä, joten suuren kalansyöjän kokemukset voisivat olla ihan toisenlaisia. Miäs kokeili tonnikalapihviä sekä grillattuja sardiineja, joista ensin mainittu oli kuulemma oikein maukas ja yllättävänkin mehevä, viimeksi mainitut puolestaan aika mitäänsanomattomia – ilmeisesti hajua oli enemmän kuin makua, koska minä voin niistä jo pahoin.

Mutta kuten edellä on mainittu, valinnanvaraahan Albufeirassa riittää, joten mekin söimme matkalla erittäin hyvin, kyllä kiitos ja röyh! Parhaina makuelämyksinä jäivät mieleen kahdenkin intialaisen ravintolan mahtavat makupommit sekä italialaisen ravintolan erinomaiset pasta-annokset.

Ostosmahdollisuudet: 0/5

Mainitsinko jo, että Albufeirassa on ravintoloita? No muutahan siellä ei sitten olekaan. Rantavarusteita ja matkamuistoja, eritoten Portugalin jalkapallojoukkueen fanituotteita, toki on tarjolla, ja muutamasta marketista saa limsaa, kaljaa ja viinaa, mutta varsinaisia kauppaliikkeitä ei keskusta-alueella ole lainkaan. Jos ostohousut oikein kovasti kutittavat, voi suunnata pienen matkan päässä sijaitsevaan ostoskeskukseen, mutta meissä ei sen liikevalikoima ainakaan pikaisen nettiselauksen perusteella herättänyt shoppailuhimoa, joten emme käyneet sitä katsastamassa. Yksi pieni pullo portviiniä oli oikein riittävä matkamuisto.

Retket 4/5

Algarven retkitarjonnasta suuri osa suuntautuu merelle, mutta myös kaupunkimatkoja Lissaboniin ja Espanjan puolelle Sevillaan on tarjolla – esimerkiksi niille shoppailunhaluisille. Me emme viitsineet viikon lomalla lähteä kovinkaan pitkille retkille, mutta halusimme nähdä Cabo de São Vicenten, joka on Manner-Euroopan luoteisin kolkka, sekä tutustua rannikon korkeiden kallioiden luoliin.

Cabo de São Vicente tunnetaan nimellä ”maailman laita” (englanniksi the end of the world), ja sitähän se varhaisen maailmankuvan mukaan on ollutkin. Sieltä ovat lähteneet lukuisat portugalilaiset laivat tutkimus- ja valloitusmatkoilleen tätä maailmankuvaa laajentamaan. Paikka on vaikuttava! Ensinnäkin se on huikaisevan kaunis: kirkkaanpunainen majakka seisoo pystysuoraan merestä kohoavan kallion päällä, ympärillään silmänkantamattomiin silkkaa ulappaa – toisessa suunnassa seuraava manner on Afrikka tuhannen kilometrin päässä, toiseen suuntaan taas saa seilata viitisentuhatta kilometriä, ennen kuin kohtaa Amerikan maaperän. 

Meidän käyntimme aikana sää oli sangen säyseä, vaikka tuuli puhalsikin sellaisella voimalla kuin kuvitella saattaa otettuaan vauhtia tuon mainitun ulapan matkalta, mutta etenkin talvisaikaan kuulemma aallot voivat lyödä jopa yli majakan, joka on 24 metriä korkea ja seisoo yli 60 metriä korkealla kalliolla. Melko vaikuttava ajatus, vai mitä! Paikka herätti vaikuttavia ajatuksia muutenkin: oli kiehtovaa kuvitella, kuinka satoja vuosia sitten tyypit ovat seisseet niillä samoilla sijoilla ja pohdiskelleet, että hmmm, onkohan tuolla horisontin takana sittenkin vielä jotain, pitäisköhän lähteä katsomaan… Lisäksi pähkäilin pääni puhki, kuinka niiltä varhaisilta löytöretkiltä on voinut kukaan selvitä hengissä – kuinka ihmeessä on aluksissa saatu vesi ja ruoka riittämään, kun lähtiessä ei ole ollut mitään hajua siitä, miten kauas ollaan menossa?! Täytynee tarttua historiankirjoihin.

Cabo de São Vicenten -retkellä pysähdyttiin myös Lagosissa. Lagos on oikein viehättävä pikku kaupunki – ja sivumennen sanoen ihan varteenotettava vaihtoehto niille, joita Algarven alue kiinnostaa mutta Albufeiran kaupallisuus kammoksuttaa. Lagosissakin on viehättävää arkkitehtuuria, kilometritolkulla laadukasta rantaa, monipuolinen ravintolatarjonta ja lisäksi jopa jokunen museo ja ihan oikeita kauppojakin. Ihan kiva paikka, mutta me ehdimme neljän tunnin pysähdyksellä jo vähän pitkästyä.

Algarven rannikon maisemiin ja luoliin pääsimme puolestaan tutustumaan parhaalla mahdollisella tavalla: minä sup-lautaillen ja miäs (joka jostain käsittämättömästä syystä ei jaa intohimoani suppailuun) kajakilla meloen. Se jos mikä oli loma-aktiviteettien aatelia! Kieltämättä meininki muistutti välillä merellistä versiota huvipuiston törmäilyautoradoista, kun samoilla luolilla pyöri venelasteittain turisteja, joista suurin osa oli valitsemassaan kulkuvälineessä ensimmäistä kertaa ja näin ollen täysin kujalla siitä, miten sitä ajetaan. Mutta minua nyt eivät mitkään maailman murheet paina, kun saan sup-laudan alleni. Olin lautailun riemusta ja mahtavista maisemista aivan haltioissani. Puolentoista tunnin aktiivisen melomisen jälkeen jalkani olivat silkkaa spagettia mutta sydän onnellisuudesta sykkyrällä.

Oho!

Me olemme harrastaneet aika paljonkin off season -matkailua ja eksoottisia kaukokohteita, mutta kukapa olisi uskonut, että tämä suosittu eurooppalainen rantakohde olisi yksi niistä harvoista paikoista, joissa olomme aikana emme kuulleet sanaakaan suomea! Hankalat lentoyhteydet ovat selvästikin tehneet tehtävänsä. Algarven rannat ja kujat ovat täynnä brittiläisiä, saksalaisia ja ranskalaisia turisteja, mutta suomalaiset suuntaavat selvästikin toisaalle. Ja ihmekö tuo. Vaikka me tosiaan pidimme Albufeirasta yllättävänkin paljon, ei siellä silti mitään niin ihmeellistä ollut, mikä tekisi siitä lentokenttärallin arvoisen – jos vaihtoehtona on reilun kolmen tunnin suora lento vaikkapa jollekin Kreikan saarelle, jolla on ihan yhtä lailla auringon paahdetta, kauniita maisemia, laumoittain turisteja, kuivaa ruokaa ja bonuksena vielä lämpimämpää merivettä. Mutta jos satut olemaan vaikkapa kiertomatkalla tai muuten vain nautit matkanteosta, Algarven alue on ehdottomasti poikkeamisen arvoinen!

Taas viisuillaan!

Blogin pulssi on näyttänyt kovin elotonta käyrää viime aikoina, mutta joistain perinteistä nyt vain ei sovi luopua. Kuten viiltävästä viisuanalyysista. Täältä siis pesee taas - let's voimaannutaan!

Itävalta – Teya & Selena: Who The Hell Is Edgar?

Relevantti aihe, viihdeteollisuuden kritisointi. Arvostan sarkasmia. Arvostan stemmalaulua. Esitys on visuaalisesti hieno.

...ja kaiken tämän jälkeen totean, että en minä oikein tykkää tästä. Ei vain mene perille asti, sori.

Portugali – Mimicat: Ai Coração

Suomeksi: Ai, kuraa, sattuu!

Portugalin kieli on minusta yksi maailman kauneimmista ja sinänsä arvostan maan vankkumatonta luottoa omaan musiikkiperinteeseensä, mutta voi kuulkaa kun ei se fado toimi humppapoljennollakaan. 

Sveitsi – Remo Forrer: Watergun

Tiedostan kuuluvani sangen pieneen vähemmistöön, mutta: tämä on minun ehdoton, selvä ja ainoa ykkössuosikkini! Kaunis, hieno, koskettava! Olkoonkin vähän ilmiselvän kosiskeleva aihe (ihme, ettei sitä näy tämän vuoden viisuissa kovinkaan paljon), mutta kyllä on ajankohtainen aina ja nyt enemmän kuin koskaan.

Laulaja osaa asiansa. Kertsi nostattaa kylmiä väreitä ja jää mieleen. Alun ja lopun piano luo kivan kontrastin ja symboloi ainakin minun tulkintani mukaan lapsuuden huolettomuutta vastakohtana aikuiselämän karulle todellisuudelle; "just body bags that we've become" on vahva metafora. 
Sanalla sanoen: ihana!

Puola – Blanka: Solo

Supermalli, joka osaa jopa jotenkuten laulaakin. Renkuttava kertsi, johon kuuluu kätevä käsikoreografia. Jotenkin tämä kaipaisi kuitenkin vähän vielä tarranauhaa - ei tartu niin tehokkaasti kuin varmastikin on ajateltu. Varmimmaksi vakuudeksi mukana myös viisuklassikko: mekkokikka!

Serbia  – Luke Black: Samo Mi Se Spava

Laulun on kai tarkoitus symboloida sitä, miten kuvottavaksi maailma on käynyt viruksineen ja sotineen. Sinänsä onnistunut analogia kyllä. Ehkä karmeinta tekotaiteellista p*skaa, mitä euroviisuissa on kuunaan kuultu.

Ranska – La Zarra: Évidemment

Portugalin tavoin Ranskakin nojaa vahvasti kansalliseen musiikkiperinteeseensä. Tämä chanson tulee vähän lähemmäs nykypäivää. Ei huonointa Ranskaa, mutta ei kyllä minuun mitenkään erityisesti vetoakaan.

Kypros – Andrew Lambrou: Break a Broken Heart

Jos panee silmät kiinni, niin hoksaa, että on tässä musiikkiakin. Tällä silmäkarkilla on kuulkaas aikast hemmetin hyvä falsetti!

Espanja – Blanca Paloma: Ea Ea

Suomeksi: ei ei. Kun periespanjalainen flamenco kohtaa pohjoisafrikkalaisen minareettikutsun, syntyy...
huonoa musiikkia.

Ruotsi – Loreen: Tattoo

Yllätys yllätys, Ruotsi on ennakosuosikki. Ja ihmekö tuo - kappale on kaikin puolin laadukas: hyvin sävelletty, hyvin laulettu, hyvin tuotettu. Mutta jotenkin laskelmoitu ja kovasti saman artistin edellistä voittajakappaletta muistuttava. Olisi lajin kannalta kiva, jos tämä ei voittaisi

Albania – Alba & Familja: Kelmendi

Kun 1980-luvulla oltiin keihäsmatkalla Kreikassa (siihen maailmanaikaan ei Albaniaan ollut kellään mitään asiaa) ja mentiin tietenkin siihen kreikkalaiseen iltaan ihmettelemään eksoottista ruokaa ja juomaan liikaa ouzoa ja sen ravintoloitsijan perhe musisoi siellä taustalla, niin tämä on se mitä siellä sitten soi. Silloin sitä oltiin ihan että oi miten hienoa päästä kuulemaan tällaista eksoottista ulkomaanmusiikkia.
Nyt ei olla.

Italia – Marco Mengoni: Due Vite

Tämä on tämä italialainen laulu, jonka olemme kuulleet noin miljoona kertaa kautta vuosikymmenten. Mutta ihan hyvä lauluhan tämä on, ei siinä mitään, ja karismaattisesti esitetty tälläkin kertaa. Aidonoloista tunnetta, arvostan!

Viro – Alika: Bridges

Pätevä laulaja, kelpo laulu. Vähän jää kaipaamaan vielä isompaa nousua ja huipentumaa.

Suomi – Käärijä: Cha Cha Cha

Minä uskallan nyt ihan rehellisesti tunnustautua vähemmistöön tässäkin asiassa: Minä en oikeasti sanottavammin piittaa tästä biisistä. Mutta sitä ihailen, että tässä on onnistuttu jossain kovin epäsuomalaisessa: tuotteistamisessa ja brändäämisessä. Sehän on tehty nerokkaasti! On helposti kopioitavia, moneen kontekstiin toisinnettavia visuaalisia elementtejä: vihreä bolero, kynsilakka ym. sekä pottatukka (vrt. esim. Lordi - ei ihan missä tahansa päiväkodissa sellaisia naamareita askarreltu...). On tanssimuuveja, joita pahempikin puujalka pystyy imitoimaan. On samastuttavan kansanomainen hahmo, joka ei laulutaidollaan jätä sitä tavallista takarivin virrenveisaajaakaan varjoonsa. Ja biisissä - sen myönnän - on kirjaimellisesti iskevä kertsi, joka tunkee tymäkästi korvaan kielimuurin läpikin.

Tuote on siis hyvä. Biisi ei niinkään - mutta erottuu se ainakin joukosta. Toivon onnea ja menestystä!

Tšekki – Vesna: My Sister’s Crown

Yksi tämän vuoden teemoista on naisten voimaantuminen, ja tämä on ehkä kaikkein voimakkain sen lajin edustaja. Choose love over power! Loppuasento on vaikuttava. Suurena slaavilaisen kansanmusiikin ystävänä tykkään tästä kovasti - tämä saisi minun raadiltani 10 pistettä eli kakkossijan heti Sveitsin jälkeen.

Australia – Voyager: Promise

Rokki on tänä vuonna vähemmistössä, mutta laskettakoon tämä suunnilleen sellaiseksi. Olen kuulevinani tässä aika paljon Thirty Seconds to Marsin Walk on Wateria. Mutta kyllähän tätä kuuntelee.

Belgia – Gustaph: Because of You

Tässä on vaihtelun vuoksi teemana queer-kansan voimaantuminen. Ihan tyylikästä groovea. Itse en vain ole kovin suuri groove-musiikin ystävä, mutta tykkääjät varmaan tykkää.

Armenia – Brunette: Future Lover

Siinä missä monessakin viisussa ylistetään naisten voimaantumista, tämä brunetti ui vastavirtaan laulaessaan siitä, kuinka haluaa olla hyvä, tehdä hyvää ja näyttää hyvältä ollakseen valmis tulevan unelmiensa prinssin suudeltavaksi. Noh, suotakoon se hänelle. Onnea metsästykseen. Biisi on oikeastaan ihan jees, ja visuaalinen toteutus on hieno.

Moldova – Pasha Parfeni: Soarele și Luna

Obligatorinen viimevuotisen voittajan kopio huilua myöten. Mutta suurena slaavilaisen kansanmusiikin ystävänä en voi pitää tätä ihan p*skana. Ja sitä paitsi huilu ON vähän kuin saksofoni, ei sen kanssa oikein voi mennä vikaan.

Ukraina – Tvorchi: Heart Of Steel

Siinä missä hyvinkin moni maa ammentaa tänä vuonna musiikillisista juuristaan, Ukraina on lähtenyt valtavirtaan. Ja siihen valtavirtaan se nyt vähän myös hukkuu. Biisissähän ei ole mitään vikaa - mutta ei myöskään mitään mieleenpainuvaa, iskevää, koskettavaa tai muulla tavoin kolahtavaa.

Norja – Alessandra: Queen of Kings

Naisten voimaantuminen, osa seuraava. Biisi olisi hyvä ja iskevä, mutta mielestäni laulajan ääni ei riitä oikeanlaisen vaikutelman aikaansaamiseen. Poppihyppelytulkinta syö tehoa - tätä pitäisi laulaa sillä lailla lähes huutamalla - kuin slaavilaista (tai suomalaistakin, sen puoleen) kansanmusiikkia.

Saksa – Lord Of The Lost: Blood & Glitter

No ainakin on rokkia. Eihän tämä nyt mikään Lordi tai Måneskin ole, mutta ihan virkistävää vaihtelua. Saksalta paras biisi vuosiin.

Liettua – Monika Linkyte: Stay

Gospelpoppia. Ei ole tarpeeksi gospel eikä tarpeeksi pop, vaan katoaa johonkin välitilaan. Ne pitkät nuotit ovat kivoja, mutta falsettiosastolla häviää Kyproksen kundille kuus-nolla.

Israel – Noa Kirel: Unicorn

Lisää voimaantuneita naisia. Kaikkihan nyt yksisarvisista tykkäävät, eikö vain? Minä ainakin. Artisti on eittämättä yksi kisan taitavimmista sekä laulajana että tanssijana, mutta biisi vain on melkoinen sekametelisoppa.

Slovenia – Joker Out: Carpe Diem

Minä haluaisin tykätä tästä. Kundit vaikuttavat symppiksiltä ja biisikin tuntuu ihan aidosti tehdyltä eikä viisuja varten väkisin väännetyltä. Mutta ei se vain osu, anteeksi kauheasti!

Kroatia – Let 3: Mama ŠČ!

Obligatorinen pilailunumero. Ihan hirvee. Mainittakoon kuitenkin, että "armageddon nonna" on jotenkin foneettisestikin hauska fraasi.

Iso-Britannia – Mae Muller: I Wrote A Song

Ja vielä pikkuisen voimaantumista. Poppihyppelybiitti ja tarttuvaksi tarkoitettu kertsi, mutta aika köykäiseksi jää. Mutta jääköön tämä ajatus näistä viisuista koko maailmalle elämään: Vaikka kuinka riepoo, fyysisen yhteenoton sijaan on parempi tehdä laulu.
Vaikka sitten vähän huonompikin laulu.

Peace.

*

Kuten tavallista, tätä kirjoittaessa en vielä tiedä, miten kisassa käy. Jos minä saisin päättää, voitto menisi Sveitsiin, mutta jostain kumman syystä ne eivät EBUssa ole keksineet antaa täyttä päätösvaltaa juuri minulle. Niinpä pahoin pelkään, että Ruotsissa viisuillaan vuoden päästä. Suomen uskon sijoittuvan erinomaisesti, mahdollisesti jopa kolmen kärkeen, mutta voittoon en usko. Ei kyllä harmita, vaikka olisin tässä asiassa väärässäkin. Jää nähtäväksi.

Patong – pilattu paratiisi

Matkustimme miähen kanssa ensimmäisen kerran Thaimaahan, Phuketin Patong Beachille, viitisentoista vuotta sitten. Ihastuimme paikkaan ikihyviksemme: upea ilmasto, mahtava ruoka ja aidosti aurinkoiset ihmiset tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Olemmekin sittemmin lomailleet Thaimaan eri kohteissa niin monta kertaa, että olen jo seonnut laskuissa. Hyviä reissuja ovat olleet kaikki, mutta Phuketin seutu on jäänyt suosikiksemme erityisesti eloisan iltaelämänsä ansiosta.

Koronan kuristuksessa halusimme lievittää ahdistusta edes jonkinlaisella irtiotolla. Luimme, että Phuketiin oltiin perustamassa koronakuplaa: seudulle päästettäisiin vain rokotettuja turisteja ja kaikki paikallisetkin rokotettaisiin eikä muilla olisi alueelle asiaa. Varasimme matkan joulukuulle 2021.

Mutta eiväthän ne kuplasuunnitelmat sitten onnistuneet, ja hysteria velloi. Matkaan pääsemiseksi täytyi hankkia jos jonkinlaista todistusta ja täytellä sen sata erilaista lomaketta. Sen vielä teimme, mutta ilmoitus, että turistit testattaisiin muutaman päivän välein ja positiivisella testituloksella voittaisi kymmenen päivän eristyksen paikallisessa sairaalassa, oli meille jo liikaa. YouTubesta näkemämme videot kertoivat myös karua kieltä: ennen muurahaispesän lailla kuhissut iltaelämän keskus Bangla Road muistutti pohjoiskarjalaisen perähörkkölän kylänraittia tiistai-iltana. Siirsimme matkan hiihtolomaksi ja kävimme sen sijaan joululomalla pitkästymässä Ruotsin-laivalla.

Noin kuukautta ennen hiihtolomaa minun nenäni alkoi vähän niiskuttaa ja koronatesti näytti positiivista. Täysin oireettomat miespuolisetkin hakeutuivat tämän vuoksi testiin, ja yllättäen myös pojalle napsahti positiivinen tulos. Laskelmoimme, että tätä taustaa vasten miähellä oli aika suuri todennäköisyys saada se oma positiivisensa matkan aikana ja viettää loma sairaalassa. Siirsimme matkan seuraavalle joululle ja kävimme sen sijaan hiihtolomalla pitkästymässä Kanarian saarilla. (Miäs ei kylläkään ole tähän päivään mennessä positiivista koronatestinäytettä antanut – ihme epeli.)

Ja niin vain maailma sai vihdoin räpisteltyä itsensä irti kulkutaudin ikeestä ja matkailukin kävi taas mahdolliseksi. Hartaasti odotettu Havaijin-matka valtasi ajatukset, ja minä ihan rehellisesti sanottuna unohdin, että meillä oli Thaimaan-reissukin varattuna. Loppusyksystä miäs alkoi kuitenkin vilkuilla niitä YouTube-videoita ja raportoi ilahtuneena, että elämä oli palannut Patong Beachille. Ja sinne siis palasimme mekin. Taas kerran. Vielä kerran.

Mitään ihmeellistä emme reissulta odottaneet. Halusimme vain ottaa rennosti, nauttia tropiikin säästä ja herkutella mausteisella ruoalla. Matkan lykkääntymisessä oli myös se hyvä puoli, että poikakin ehti tässä välissä tulla täysi-ikäiseksi, joten iltariennoistakin pääsi nauttimaan porukalla.

Patong on totisesti herännyt korona-ajan jälkeen uuteen eloon. Paikka oli jo silloin 2000-luvun alussa monen mielestä varmasti sietämätön turistirysä ja paheiden pesä, mutta niistä ajoista on siirrytty vielä ihan uudelle tasolle – päättäköön kukin oman makunsa mukaan, onko suunta ollut ylös- vai alaspäin. Minä sanoisin, että alaspäin on menty ja rytinällä. Turismin lieveilmiöt ja kehitysmaan ongelmat ovat korostuneet ja jyränneet yhä enenevissä määrin alleen sitä kaikkea kaunista ja ihanaa, jota tällä seudulla olisi tarjota.

Minun kirjoissani pahinta on kannabiksen laillistaminen. Joka toinen liikeyritys pyörii tätä nykyä kyseisen tuotteen ympärillä. Sen sijaan peruselintarvikkeita on yhä vaikeampi löytää. Yleensähän Kaakkois-Aasiassa on 7-Eleven ja Starbucks ihan joka kulmalla, mutta Patongilla niitä ei juurikaan näy. Höpöheinää on kyllä tarjolla valehtelematta viidenkymmenen askelen välein, mutta kylmää limonadia saa hakea kissojen ja koirien kanssa!

Bangla Road on toki aina ollut ihan oma maailmansa loputtomine baareineen ja niissä vellovine ihmismassoineen. Nyt tosiaan näistä baareista joka toinen on Bob Marley -teemainen. Paikalliseen tapaan ne ovat seinättömiä eli suoraan kadulle avautuvia, ja jokainen luukuttaa matontamppausmusiikkia toinen toistaan kovemmalla volyymilla muodostaen korviariipivän kakofonian. Kadulla velloo massoittain asiakkaita mutta melkeinpä vielä enemmän markkinointiväkeä. Kahta askelta ei voi ottaa, etteikö joku olisi työntämässä naaman eteen jotain plakaatia ja naukumassa nasaalilla, laulavalla thai-aksentilla: ping-pong shoooow, shootiiiiing, cheeeep beeeer, best giiiiiirls… Some-meemiä siteeratakseni totean vain, että olen liian vanha, liian väsynyt, liian fiksu ja [parin baarin jälkeenkin] liian selvä sietääkseni moista p*skaa!

Mainittakoon kuitenkin, että vuoden vaihtuessa Bangla Roadin hälinä näyttäytyi positiivisena. Katu oli täynnä juhlijoita ihastelemassa rannalta ammuttua ilotulitusta, ihmiset ruiskuttelivat spray-serpentiiniä toistensa päälle, halailivat ja nauroivat. (Joo, varmasti oli myös taskuvarkaan paratiisi, mutta mitään järjestyshäiriöitä emme kyllä havainneet.) Ilotulituksen jälkeen livahdimme lähimpään baariin, jossa poika sai dj:n soittamaan Villieläimen – ja kansa jorasi tyytyväisenä todennäköisesti edes tajuamatta, että ämyreistä tuli semisti kieli poskessa tehtyä suomipoppia. Se oli kieltämättä virkistävää vaihtelua tyypilliseen uudenvuoden viettoomme, johon on yleensä kuulunut pyjama, sohvannurkka ja Netflix-sarjoja.

Onhan Patong Beachilla päivisinkin elämää. Esimerkiksi sillä biitsillä. Ranta on itse asiassa oikein hieno, kolmisen kilometriä samettisen sileää hiekkaa ja hemmottelevan lämmintä merivettä. Valitettavasti vain bisnes on vallannut myös biitsin: vesiskootteriajelujen ja liitovarjoilun tarjoajia on aivan pilvin pimein (mutta suppilautoja sitten taas ei ole). Ja koska vesiskootterit, liitovarjoja vetävät pikaveneet ja uimarenkailla kelluvat lapset eivät tosiaankaan sovi yhteen, uimareiden ja aktiviteettien alueet on tarkasti eroteltu toisistaan, ne vuorottelevat tasavälein koko rannan matkalla. Mikä tarkoittaa sitä, että uimareiden käytössä on vain puolet rannasta. Mikä tarkoittaa sitä, että uimarit joutuvat ahtautumaan uintialueilleen kuin sillit purkkiin. 

Tämä vilkas kaupallinen toiminta vie paljon iloa myös omasta suosikkiaktiviteetistani eli biitsikävelystä: on todella autuaaksi tekevää ihan vain kävellä vesirajassa rantaa päästä päähän, kuulostella rantahiekan pehmoista patjaa jalkojen alla, meriveden lämpimiä lipaisuja nilkoissa ja leppeän merituulen vilvoittavaa kosketusta iholla, katsella ihmisiä ja ulappaa ja ajatella pörröisiä ajatuksia (ja pigmentillä varustetut ihmiset myös saavat tällä keinoin kauniin tasaisen rusketuksen – minä en valitettavasti lukeudu tähän joukkoon). Patong Beachilla ne pörröiset ajatukset katkeavat kahden askeleen välein siihen, että joku on korvan juuressa naukumassa nasaalilla, laulavalla thai-aksentilla: jetskiiiiii, parasailiiiii…

Kuivemmalla maalla kävely ei sen sijaan ole erityisen autuaallista. Yksi Kaakkois-Aasian omalaatuisista ominaispiirteistä on surkea katuinfra: jalkakäytävät (jos niitä edes on) ovat parinkymmenen sentin levyisiä, joko halkeillutta ja kupruillutta asvalttia tai laatoitusta, jossa joka kolmas laatta puuttuu ja joka kolmas on kohollaan. Viemäreitä on tiuhassa, ne haisevat todella messevästi sille itselleen  eikä niiden kansien päälle todellakaan kannata astua. Kävelijän on ihan pakko tuijottaa koko ajan jalkoihinsa – mutta se ei tietenkään estä noteeraamasta sitä, että kahden askeleen välein joku on pahimmillaan hihassa roikkumassa, parhaassa tapauksessa vain korvan juuressa naukumassa nasaalilla, laulavalla thai-aksentilla: masaaaaas, taksiiiiii tuktuk, teeshiiiiiirt, lookilookiiiiii… tai, mikä vielä pahempaa, selvällä suomen kielellä: terrrrveterrrrrve, mitäkuuluukukkuluuruu, hyva puku, halppahalppa… Oikeasti, vieläkö jonkun mielestä se on jännää, hauskaa ja ostohaluja herättävää, että joku kaukana ulkomailla "osaa" oikein suomea?!? No minun mielestäni ei todellakaan ole. Mutta eipä Patong Beach muutenkaan mikään ostosparatiisi ole, etenkään juuri nyt, kun Jungceylon-ostoskeskus on remontissa. 

Ja jos ei ole Patong Beachilla satsattu katuinfraan, niin eipä myöskään arkkitehtuuriin ole liiemmin panostettu. Alueen yleisilme on sanalla sanoen ruma. Talot ovat sekalaisia hökkeleitä, ja aivan oma lukunsa on sähkötekniikka: minähän en noista johtohommeleista mitään ymmärrä, mutta olen alkanut epäillä, että ilmeisesti Thaimaassa menee jokaiseen käyttöpisteeseen oma sähkökaapelinsa – jotenkin voisin kuvitella, että olisi ehkä mahdollista selvitä vähän pienemmälläkin määrällä… Ympäristön ulkonäkö on minulle yllättävänkin iso asia; huomaan estetiikan kaipuuni kasvavan vanhemmiten koko ajan suuremmaksi – minullahan on tapana sanoa, että kun silmä lepää, sielu lepää. Patongilla täytyy sielulle etsiä muita leposijoja.

Toki Phuketin alueelta kaunistakin katsottavaa löytyy, kunhan lähtee turistikeskuksista vähän kauemmas. Niemimaan liepeille levittäytyy sangen viehättävä saaristo pystysuoraan merestä nousevine karstikivikallioineen ja valkoisine hiekkarantoineen. Myös veden alla on snorklailun ja sukelluksen ystäville yllin kyllin silmänruokaa. Saaristoon tehdäänkin todella runsaasti retkiä – mikä tarkoittaa tietenkin samalla myös sitä, että niitä rantoja ja kallioita saa yleensä ihailla melkoisen pikavenelaivaston ja snorkkelit tanassa lilluvan turistimaton takaa. Meidän perheemme miespuoliset kävivät tällä kertaa saarikierroksella vesiskoottereilla ja nauttivat menostaan ja olostaan kuulemma suuresti. Minuahan ei sellaisen tappovehkeen kyytiin saisi mistään hinnasta ja ne saaretkin olen kyllä moneen kertaan jo nähnyt ja käynyt, joten käytin senkin ajan rakentavasti uima-altaalla loikoiluun.

Kaiken tämän nirppanokkaisen nillityksen jälkeen te varmasti nyt luulette, että lomani oli ihan surkea? Eipä ollut. Kyllä minä kaikesta huolimatta nautin olostani. Onneksi olimme ennakoineet, ettemme tulisi lomalla paljonkaan nähtävyyksiä kiertelemään, joten olimme varanneet majoitusvaihtoehdoksemme tavallisen hotellihuoneen sijaan pienen villan, johon kuului suojaisa pieni piha ja jopa ikioma pieni pulahdusallas. Huomattavan suuri osa lomasta kuluikin pihassa köllötellen, lueskellen ja nettiä pläräten (itse asiassa tämä blogikirjoituskin on pääosin viimeisenä päivänä aurinkovarjon alla naputeltu), mitä nyt välillä kävimme rannassa käppäilemässä ja ruoka-aikoina nauttimassa huikeita makuelämyksiä. Kuten jo aiemmin totesin, tämän ihmeellisempää emme odottaneet emmekä kaivanneetkaan. Ja vastaavasti juuri tätä ainakin minä kaipasinkin – ei-mitään on todella arvokas ajanviete ihmiselle, jonka arjessa rullaa katkeamaton päätyötyö-kotityö-sivutyö-kotityö-ruletti.

Ja kaiken tämän jälkeen haluan vielä painottaa, että edelleen pidän Thaimaata hienona matkakohteena. En voi tarpeeksi korostaa trooppisen kostean, tasaisen lämpimän mutta ei tukahduttavan kuuman ilmaston ihanuutta ja ruokakulttuurin mahtavuutta, ja myös paikallisten ihmisten vilpitön ja aito ystävällisyys tekee vaikutuksen kerta toisensa jälkeen (ja ne tyrkyttäjät tekevät vain työtään, pitää yrittää ymmärtää heitäkin). Valitettavasti vain köyhän maan on täytynyt lypsää turismista irti kaikki mahdollinen, mikä on johtanut monin paikoin ylilyönteihin. Vilpittömästi kuitenkin toivon, että tässäkin maassa säilyisi myös niitä paratiiseja, joissa turistitkin voisivat kohtuuden rajoissa nautiskella kaikesta upeasta, mitä tällä maalla olisi tarjota. Patong Beach on kuitenkin menetetty – koskaan en sano ”ei koskaan”, mutta kyllä vahvasti nyt uskon, että tämä oli viimeinen kertamme tuossa nimenomaisessa kohteessa.