lauantai 13. tammikuuta 2018

Sähköinen asiointi on ilomme

Olen nyt ottanut uuden puhelimeni käyttöön. Sen nimi on Kultu, koska se on kullanvärinen, ja tykkään siitä kovasti. Aikansa se tietysti aina ottaa, ennen kuin uuden laitteen kaikkien toimintojen kanssa sinuiksi pääsee, mutta koko ajan tutummiksi tässä tullaan. Ensimmäiseen puhelinsoittoon en kylläkään osannut vastata, mutta Candy Crush Sagan sain heti toimimaan. Asiat tärkeysjärjestykseen. Harvoinpa minulle nykyään kukaan soittelee, korkeintaan väkisinmyyjät.

Asensin tietenkin uuteen puhelimeen myös verkkopankin tunnuslukusovelluksen. Sitä en vain tajunnut, ettei se sovellus tai verkkopankkini mitenkään voi tunnistaa minua edelleen samaksi käyttäjäksi - tunnuslukusovelluksen käyttö täytyi tietenkin aloittaa ihan nollasta.

Kas näin se käy: "Kirjaudu verkkopankkiisi ja tilaa tunnuslukusovelluksen aktivointikoodi." Ööö anteeksi mutta kuinkahan minä ilman toimivaa tunnuslukusovellusta sisään kirjaudun?!? Kirjautumissivulla on vaihtoehtoina tunnuslukukortti, tunnuslukusovellus ja tunnuslukulaite. Mitään edellä mainituista minulla ei siis ole käytettävissä.

Totean, että minun lienee viisainta soittaa pankin asiakaspalveluun. Valitsen numeron. Automaatti vastaa ja pyytää kertomaan lyhyesti, mitä asiani koskee.
"Verkkopankin tunnuslukusovellus", artikuloin mahdollisimman selkeästi.
"Varmistetaan: koskeeko asiasi verkkopankkitunnuksia? Kyllä - paina yksi; ei - paina kaksi."
No riittävän lähellä, tuumin, ja painan ykköstä.
"Puhelusi yhdistetään asiakaspalvelijalle hetken kuluttua. Tunnistautumisen helpottamiseksi anna käyttäjätunnuksesi ja paina ruutu."
Naputtelen käyttäjätunnukseni ja risuaidan.
"Valitse tunnistautumistapa: Tunnuslukukortti - paina yksi; tunnuslukosovellus - paina kaksi; tunnuslukulaite - paina kolme."
Mutta kun ei minulla hemmetti soikoon ole yhtäkään noista käytettävissä, juuri siksihän minä tässä yritänkin teille soittaa!!! Tuumin, että jos en reagoi pyyntöön mitenkään, automaatti siirtyy prosessin seuraavaan vaiheeseen. Olen väärässä. Pienen tuumaustauon jälkeen automaatti toistaa pyyntönsä:
"Valitse tunnistautumistapa: Tunnuslukukortti - paina yksi; tunnuslukosovellus - paina kaksi; tunnuslukulaite - paina kolme."
Alkaa jo hieman verenpaine nousta. Päätän kokeilla, kelpaisiko automaatille mikä tahansa vastaus, ja painan risuaitaa. Kelpaa. Vihdoin puheluni yhdistetään ihan oikealle elävälle ihmiselle, vieläpä oikein mukavalle ja asiantuntevalle sellaiselle. Hän kehottaa avaamaan tunnuslukusovelluksen vanhasta puhelimestani, jos se vain on edelleen toimintakunnossa; sovellus toimii kyllä ilman SIM-korttiakin. Kaivan puhelimen kaapista, viritän akun takaisin paikoilleen ja käynnistän sen. Käynnistyminen kestää oman aikansa (yksi syy, miksi halusinkin vaihtaa puhelinta), mutta asiakaspalvelija haluaa odottaa langan päässä varmistaakseen, että prosessi onnistuu.

Lopulta puhelin käynnistyy. Kun taustakuva pläjähtää näyttöön, tajuan ottaneeni miähen entisen puhelimen. Joo siihen oli syynsä, että tällä kertaa valitsimme tarkoituksella eri väriset! Sovimme asiakaspalvelijan kanssa, että voin kyllä hakea koodin myös omalla vanhalla puhelimellani, jahka sen jostain löydän, mutta hän lähettää koodin minulle joka tapauksessa myös postitse. Luulenpa, että jään odottelemaan sitä, kun ei minulla tässä mitään akuutisti erääntyvää laskua ole käsissä. Minusta vähän tuntuu, että saa mobiilimaailmassa seikkailu hetkeksi aikaa riittää.

Mutta kivoja kuvia Kultu osaa ottaa (tämä olikin yksi ratkaisevista tekijöistä puhelinta valitessani). Siinä on esimerkiksi erityinen "suuri aukko" -lisätoiminto, jonka avulla saa hienon syväterävyysvaikutelman.


Kyä tää tästä.

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Viimeinen meloni!

Jahas, se olisi taas yksi vuosi eletty. Facebook-päivityksistä päätellen kulunut vuosi on ollut monille ystävilleni raskas ja vaikea - heti aamusta alkoi uutisvirta täyttyä "tervemenoa, ei tule ikävä, olisipa korkea aika olla jotain parempaa luvassa" -henkisistä vuosikatsauksista. Toivon vilpittömästi, että kaikille näille ystävilleni - kuten ihan kaikille muillekin! - tuleva vuosi tosiaan toisi tullessaan käänteitä parempaan ja paljon iloisia, onnellisia hetkiä!

Itse en kyllä voi yhtyä tuohon kuoroon. Minulle vuosi 2017 oli ihan semi-jees.

Kuluneen vuoden aikana sain merkitä aika monta rastia "bucket list" -kirjanpitooni, luetteloon asioista, jotka haluan elämäni aikana tehdä, nähdä ja/tai kokea:
- Juoksin puolimaratonin. Ei tullut voittajafiilis, ei iskenyt kipinä lähteä uudelleen kokeilemaan - pikemminkin nolotti ja jopa inhotti, kun se otti niin koville ja aika oli niin onnettoman huono. Mutta todistinpa kuitenkin itselleni, että tosiaan pystyn siihen, ja vieläpä ihan ex tempore, käytännössä kokonaan ilman lajitreeniä. Normaali ihminen varmaan pitäisi sitä ihan hyvänäkin saavutuksena. Ja kai minäkin nyt jo näin riittävän pitkän ajan jälkeen voin varovasti myöntää, että oli se ehkä ihan semi-jees.
- Näin ja koin Balin. Nyt loppuvuodesta olenkin palannut loman tunnelmiin ja katsellut hienoja kuviamme siitä tulivuoresta, joka äskettäin aktivoitui ja purkautui. Mahtava on luonto, turha on ihmisen harhaluuloja omasta suuruudestaan elätellä.
- Kävin nyrkkeilytunneilla. Syksyllä sain vihdoin aikaiseksi ilmoittautua ihan oikean nyrkkeilyseuran kuntonyrkkeilykurssille. Olen jo pitkään ollut erittäin kiinnostunut nyrkkeilystä, mutta käytännön kokemusta siitä minulla ei ollut juuri lainkaan, mitä nyt body combatissa olin joitain tekniikoita omaksunut ja oman kuntosalini lyhyellä nyrkkeilykurssilla käytännössä vähän jotain kokeillut. Toiveenani olikin nimenomaan oppia oikeasti vähän nyrkkeilemään ja saada kovaa treeniä siinä sivussa. Valitettavasti vain kurssi tuotti pettymyksen molemmissa näissä suhteissa. Nyrkkeilyopetus tarkoitti sitä, että ohjaaja näytti kerran, mitä oli tarkoitus tehdä, ja sen jälkeen me räpelsimme mitä räpelsimme pareittain ilman että kukaan kertoi, oliko tekemisemme sinne päinkään sitä mitä piti. Joka tunnista puolet käytettiin kuntopiiriin, joka oli vaativuustasoltaan hyvin vaatimatonta - olihan suurin osa ryhmäläisistä aloittelijoita ylipäänsä koko kuntoilun suhteen. Pettymys oli se. En jatka enää keväällä, vaan käytän senkin ajan johonkin tehokkaampaan jumppaan omalla kotisalillani. Toivottavasti vielä jostain löydän hyvän nyrkkeilytreenipaikan!

Mitähän sitten muuta..? Kovin oli tavanomainen vuosi. Töitä tein (taas) liikaa. Tervepäisempi ihminen varmaan lupaisi edes yrittää järkeistää sitä menoa, mutta minä en viitsi, kun en siinä kuitenkaan onnistuisi. Kiitollinen saan olla, kun näinä maailmanaikoina minulla on oikein kaksin kappalein työpaikkoja ja mahdollisuuksia olla hyödyksi muille ihmisille ja yhteiskunnalle - ja itselleni. Työ on minulle erittäin keskeinen osa-alue elämässä, merkittävä identiteettini määrittäjä ja tärkeä omanarvontunteen ja ihan rehellisesti onnellisuudenkin lähde. Olen kehittänyt ihan oman hashtaginkin: #ideologisestityöteliäs.

Eihän vuonna 2017 tietenkään kyyneleiltäkään vältytty. Viikatemies se niitti satoaan, menetin kaksi todella tärkeää ja läheistä ihmistä: uusäitini ja mummini. Tätä asiaa reflektoidessani koin melko karmaisevan oivalluksen: niin oma äitini kuin molemmat mummonikin ovat kuolleet, eli minähän olen nyt sukulinjani vanhin nainen. Oikein matriarkka!!! Ja kun minulla ei tytärtä ole, niin ellei poikani joskus tytärtä saa, olen myös sukulinjani viimeinen nainen. Viimeinen meloni!!!

Hetkellisesti tuo oivallus kouraisi vatsanpohjasta. Mutta ei se loppujen lopuksi sentään kovinkaan dramaattinen asia ole. Minulla on tapana ottaa ihmiset ihmisinä, tekemättä mitään kynnyskysymystä siitä, ovatko he mies- vai naispuolisia. Ja ihania miehiä sukupuussani vielä riittää molemmin puolin. Olen ehkä ainoa nainen tällä oksalla, mutta olenpa sitten sitäkin pontevampi.

Ei muuta kuin pontevana uuteen vuoteen vain!

torstai 28. joulukuuta 2017

Service, please!

Päätimme miähen kanssa käydä vähän kausialennusostoksilla. Molemmilla oli tarve uudelle puhelimelle, joten suuntasimme ensimmäiseksi Poweriin. Ihmettelimme, tutkailimme ja käpälöimme erilaisia luureja, tavasimme niiden tietoja tuotekorteista, napsimme koekuvia. Myyjä katseli meitä kaikessa rauhassa tiskinsä takaa. Totesimme, ettemme oikein tulleet asiasta juuri hullua hurskaammiksi, ja päätimme jatkaa kierrosta.

Koska myös minun jumppakengilläni alkavat olla kilometrit täynnä, suuntasimme seuraavaksi naapurissa sijaitsevaan XXL-urheilukauppaan. Siellä olikin seinän täydeltä toinen toistaan päheemmän näköisiä sisäurheilukenkiä. Ihmettelin, tutkailin ja käpälöin erilaisia malleja ja tavasin niiden tietoja tuotekorteista. Myyjä katseli touhuani sivusilmällä sen aikaa, kun puhui puhelua, mutta poistui sitten toisaalle. Miäs eteni kalastusosastolle, ja sanoin seuraavani perässä, ellei kukaan tulisi myymään minulle kenkiä. Ei tullut. Ja koska en kokenut tulleeni tuotekorttien tiedoista hullua hurskaammaksi, jatkoimme kierrosta.

Seuraava etappi oli Elisa Shopit. Siellä ystävällinen nuori miesmyyjä liittyi seuraamme heti ovella ja esitteli auliisti meille erilaisia puhelimia, kertoili niiden hyvistä ja huonoista puolista sekä niin omista kuin työkavereidensakin käyttökokemuksista, ilmaisipa sangen rehellisesti mielipiteensä myös eri mallien hinta-laatusuhteesta. Lopulta, yli puoli tuntia myöhemmin, olimme tehneet valintamme. Päädyimme miähen kanssa molemmat samaan puhelinmalliin, mutta päätimme ottaa eriväriset, etteivät ne sitten menisi sekaisin keskenään. Olimme oikein tyytyväisiä ja hyvillä mielin valmiina tekemään kaupat. Mutta mitä ihmettä tässä kohtaa tekee myyjä? Toteaa tyynenä: "Meillä ei ole näitä puhelimia täällä, ovat lopussa kun ovat olleet tarjouksessa ja joulun alla niitä on mennyt kuin siimaa. Voidaan tietysti tehdä tilaus tuosta, saatte sen lähipostiinne parin päivän kuluttua, mutta ehkä teidän kannattaa mennä Poweriin tai Giganttiin, niillä on isommat varastot, saatte puhelimenne heti mukaan."

Siis anteeksi kuinka?!? Sen sijaan, että olisi tehnyt kaupat - vaikka sitten toimitusmyynnillä - tyyppi ohjasi meidät kilpailijoiden pakeille?!? Voinemme aika vahvasti olettaa, että Elisa Shopitin myyjät eivät ole provikkapalkalla...

No, Powerissahan olimme jo käyneet. Ystävämme Internet kertoi, että myöskään lähimmässä Gigantissa ei kyseisiä puhelimia ollut, mutta viereisessä Telia-myymässä oli tietojen mukaan kumpaakin haluamaamme väriä vielä jokunen kappale. Sinne sitten, ja vuoronumero kourassa palvelua odottamaan. Kun meidän numeromme sitten huudettiin, kerroimme mitä olimme vailla. Myyjä avasi kaapin, siirteli paketteja, ei näkynyt meidän haluamaamme mallia. "Onks niitä tullu tänään? Onks meillä niitä?" huikkasi myyjä kollegalleen. "Ei oo", vastasi kollega. "Ei oo", toisti myyjä meille. Sen pituinen se. Ei puhettakaan, että  hän olisi tarjoutunut esimerkiksi toimitusmyynnillä tilaamaan puhelimet meille. Voinemme aika vahvasti olettaa, että myöskään Telia Shopin myyjät eivät ole provikkapalkalla...

Alkoi jo "vähän" keittää. Menimme kahville. Joimme kahvimme, jonka olimme itse kaataneet kuppiin, ja söimme (kuivakat) pullamme, jotka olimme itse onkineet vitriinistä lautasillemme, ja lopuksi kiikutimme kiltisti astiamme tiskirullakkoon.

Kävimme hypermarketista ostamassa kahvipaketin viemiseksi tuttaville, joiden luo olimme menossa kylään. Itsepalvelukassalle oli pidempi jono kuin tavallisille kassoille, joten päädyimme maksamaan ostoksemme ihan oikealle ihmiselle. Se jäikin ostosreissun ainoaksi ostokseksi.

Myöhemmin illalla miäs kävi ostamassa itselleen puhelimen lähiostoskeskuksen Powerista, mutta minun haluamaani väriä siellä ei ollut. Tilasin omani Elisan netti-Shopitista. Samalla vauhdilla maksoin joitain laskuja nettipankissa, mistä hyvästä tietenkin maksan myös pankille palvelumaksua. Päivä oli käynyt siinä määrin voimille ja ennen kaikkea hermoille, etten jaksanutkaan lähteä enää illalla jumppaan - tosin jo eilisessä jumpassa olinkin huomannut jalkaterieni kipeytyvän hieman kuluneissa kengissä pomppelehtiessani. Ehkä sitten taas joskus, jos joku myisi minulle uudet jumppakengät...

Mikä meitä suomalaisia vaivaa? Miksi me oikein suostumme tällaiseen epäpavelukulttuuriin?!?

Entä jos kodinkoneliikkeissä otettaisiin käyttöön provisiopohjainen bonuspalkkiojärjestelmä myyjille (kai monessa sellainen jo onkin)? Näinköhän se ennen pitkää maksaisi itsensä takaisin kasvaneena myyntinä?

Entä jos me kieltäytyisimme juoksentelemasta sukkasillamme pitkin kauppoja ja kykkimästä kenkälaatikoiden kokomerkintöjen äärellä? Entä jos jokaiseen Suomen urheilukauppaan palkattaisiin edes osa-aikaisesti yksi työntekijä lisää kertomaan tuotteiden ominaisuuksista ja tuomaan asiakkaille sovitettavaa? Kai maar se ainakin ensi alkuun kenkäparin hinnassa näkyisi, mutta näinköhän se ennen pitkää maksaisi itsensä takaisin työttömyysmenojen laskuna?

Entä jos me vain järjestelmällisesti kieltäytyisimme viemästä likaisia astioitamme ravintolassa tiskiin? Veikkaan, että kaikki eivät korjaa omia tiskejään kotonakaan, mutta kuuliaisesti tekevät sen kuitenkin ravintolassa, vaikka kyllä sillä kahvin hintakatteella pitäisi jotain lisäarvoakin pystyä tarjoamaan! Entä jos jokaiseen Suomen kahvilaan palkattaisiin edes osa-aikaisesti yksi työntekijä lisää huolehtimaan niistä tiskeistä ja muustakin palvelusta? Kai maar se ainakin ensi alkuun kahvikupin hinnassa näkyisi, mutta näinköhän se ennen pitkää maksaisi itsensä takaisin työttömyysmenojen laskuna?

Entä jos? Miten olis?

maanantai 25. joulukuuta 2017

Joulutunnelmissa

Joulun alla läheiset kyselivät, mitä minä toivoisin joululahjaksi. En millään keksinyt vastausta. Toiveeni olivat joko mitättömän pieniä (spagettimitta, siis sellainen erikokoisin rei'in varustettu lämiskä, josta näkee, paljonko raakaa spagettia täytyy millekin ruokailijamäärälle laittaa kattilaan), järjettömän suuria (hybridi-Bemari) ja/tai ihan vain järjettömiä (Louboutinin korkkarit - minähän kuitenkin käytän korkkareita joskus kahdestikin vuodessa) - tai sitten silkkaa utopiaa. Nimittäin itse asiassa Jarkko Ahola tässä ihanassa joululaulussaan kertoo tasan tarkkaan kaiken sen, mitä minä oikeasti toivon, ihan mihin tahansa aikaan vuodesta:

...et sydän ois ees hetken aikaa huoleton...

Tänä vuonna vietimme joulua anoppilassa. Rauhan suhteen eivät odotukset olleet kovinkaan korkealla, sillä joulunviettoon oli tulossa myös miähen veli perheineen - koirineen kaikkineen. Ei sillä, tietenkin on aina yhtä ihanaa saada koko lähisuku koolle, mutta kaksi alle kouluikäistä joulupukkiin uskovaa pikkuprinsessaa, yksi angstinen teini ynnä kaksi riehakasta, räkyttäväistä pystykorvaeläintä vaikutti melkoisen kaoottiselta yhtälöltä. Löimme vetoa siitä, mikä katastrofi tapahtuu ensimmäisenä: kumpi koirista kaataa kuusen tai pissaa siihen, kumpi pikkuneideistä loukkaa itsensä henkisesti/fyysisesti pukinkyttäyshötkyssään tai ehtiikö teini spoilata pukkitarinan tai mahdollisesti koko joulun esimerkiksi rallattelemalla, että ei itkeä saa, ei meluta saa, pukki voi tulla haulikon kaa...

Kaikki sujui kuitenkin aivan yli odotusten! Toki koirilla oli toisilleen huomattavan paljon huomattavan painokasta asiaa, mutta enimmäkseen ne kuitenkin keskittyivät vaihtamaan niitä kuulumisiaan tosi hyvässä hengessä paikoillaan seisten eivätkä yhtään nahistelleet tai muutenkaan singahdelleet pitkin taloa. Aika monta tuntia riitti karvakuonoissa virtaa, mutta ennen pitkää louskutuksesta tuli loppu. Lopulta karvaserkukset poseerasivat jo näin mallikkaasti perinteisessä joulupotretissa miähen suvun perintökalleutena kulkevalla 1700-luvun sohvalla:


Pukkikin tuli ja täydestä meni, vaikka pari kertaa kehottikin pikkulikkoja laulamaan jotain mummille (joka juuri silloin oli pahaksi onneksi saunaa siivoamassa). Kaikki olivat olleet siinä määrin kilttejä, että mieluisia lahjoja paljastui jokaisen paketeista. Sitä mielenrauhaa ei ollut minkään kaupan valikoimasta löytynyt, mutta jotain ihan melkein vastaavaa kuitenkin:



Kalasandaalit! Kuka tässä mitään Louboutineja kaipaa!

Jännittävän päivän uuvuttamat pikkuprinsessat suuntasivat ajastaan höyhensaarille ja teini vetäytyi aittaansa testaamaan mieluisinta lahjaansa, uusia kaiuttimia (siihen loppui lähiseudun metsäneläinten joulurauha). Me aikuiset katselimme televisiota ja rupattelimme. Oli ihanaa viettää pitkästä aikaa iltaa yhdessä!

Jonkin ihme aasinsillan kautta lanko otti puheeksi netissä kiertäneen sipulinsyöntihaasteen: Tehtävänä oli pistellä yhdeltä istumalta naamaansa yksi n. 200-grammainen raaka sipuli, mutta eräs tubettaja oli hieman nostanut panoksia ja yrittänyt syödä kokonaisen kilon sipuleita kerralla. Haaste päättyi puolivälissä luovuttamiseen saatteella "Voi v###u mä oon tyhmä!" Senhän nyt tajuaa erkkikin, että on aika tyhmää edes yrittää syödä kokonaista kiloa yhtään mitään yhdeltä istumalta, mutta kai sitä nyt yksi sipuli menisi ihan hyvin, tuumimme veljen vaimon kanssa.


Joo, varmaan arvaattekin, miten siinä sitten kävi. Jotenkin ihmeellisesti me päädyimme pöydän ääreen nyrkinkokoiset sipulit edessämme. Miäs ja lanko videoivat tapahtumaa, anoppi napsi kuvia kameralla ja appiukko toimi virallisena valvojana.


Ja ehkä arvaatte senkin, miten siinä sitten kävi. No jos ette arvaa niin voin kertoa, että kyllä ei ole helppoa syödä kokonaista raakaa sipulia sellaisenaan, kyljestä haukaten kuin omenaa! Ei vaikka olisi suurikin raa'an sipulin ystävä, kuten minä. Ensi alkuun suurin ongelma oli se, että meinasin tikahtua nauruun ja sitä myötä myös siihen sipuliin. Sitten alkoi silmistä valua vettä - sekä naurun että sipulin takia. Sitten alkoi jo suussa nipistellä ja poltella siinä määrin, että meinasi hymy hyytyä. Yhteisestä sopimuksesta totesimme veljen vaimon kanssa, että haaste päättyi tasapeliin: kumpikin sai rouskutettua aika tasan puolikkaan siitä sipulista.

Ja joo, jos ette arvaa niin senkin voin kertoa, että sipuli maistuu suussa vieläkin, noin vuorokauden verran tapahtuman jälkeen. Mutta kyllä kannatti! En muista, milloin olisin viimeksi nauraa räkättänyt niin hervottomasti. Ja parasta oli, että samassa kuorossa räkättivät niin lanko vaimoineen kuin appivanhemmatkin. Sukupolvien ketjun täydentämiseksi miäs lähetti tapahtumasta ottamansa videon myös teinille aittaan. Vastausviesti kuului: "Oottekste ihan selvinpäin?" Siihen miäs (minun kehotuksestani) vastasi, että "Selvin päin ei ole yhdyssana. Ja sipuleita riittää sullekin." Teini ei kuitenkaan tarttunut haasteeseen. Joku voisi jopa sanoa, että poika on äitiään viisaampi...

Että sellainen joulu tänä vuonna. Elämäntäyteinen. Sipulinmakuinen. Aika ihana.




sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Pikavisiitti Alppien katveeseen

Innsbruckissa järjestetään määräajoin meidän alamme konferenssi. Professori suositteli lämpimästi, että osallistuisin tämänvuotiseen tapahtumaan. Reippaasti laitoinkin alkusyksystä esitelmäabstraktin tyrkylle, ja läpihän se meni (koska kyseessä on pienehkö konferenssi, johon yleensä otetaan riemumielin kaikki halukkaat mukaan).

Kun konferenssi sitten alkoi lähestyä, minun teki mieleni perua koko juttu. Lukuvuosi oli vaatinut raskaan veronsa, olin rättiväsynyt ja loppuvuoden kiireet painoivat edelleen päälle. Hain henkistä tukea poisjäämisaikeilleni niin kollegoilta, opiskelijoilta kuin miäheltänikin, mutta kaikki toistivat jotakuinkin samaa mantraa: Oma päätöksesi, mutta jos vain mitenkään jaksat niin mene nyt ihmeessä!-- Voithan sä ottaa koko reissun voittopuolisesti loman kannalta: makaat hotellissa kuin härski silli ja vetoat siihen, että Alpit blokkaavat nettiyhteyden, joten et voi tehdä mitään töihin liittyvää, tai kiertelet joulumarkkinoita ja hörpit glühweinia.  --Tietysti sä menet! --  Ootsä ihan hullu? Kerrankin työnantaja maksaisi konferenssimatkan ja sä edes harkitset ettet lähtis?!?

Päätin sitten uskoa enemmistön näkemystä ja lähteä matkaan. Konferenssi alkoi jo torstaina, mutta koska oma esitelmävuoroni oli vasta perjantaina enkä halunnut käyttää Suomen 100-vuotispäivää matkustamiseen, jätin ensimmäisen konferenssipäivän väliin. Torstaiaamuna siis nousin junaan, puksuttelin Helsinki-Vantaan lentoasemalle, sieltä lennähdin Lufthansan siivin Müncheniin, missä sompailin itseni lentokenttäkuljetus-kimppataksiin, joka kuljetti minut suoraan hotellilleni Innsbruckissa. Kuulostaa kätevältä ja suoraviivaiselta, vai mitä? Aikaa tähän kaikkeen kului kuitenkin yhteensä kymmenen (10) tuntia. Luulisi siinä ajassa ehtivän jo vaikka mihin tropiikkiin! Mutta siellä minä nyt sitten olin, sympaattisessa alppikaupungissa. Kuolemanväsyneenä ja sudennälkäisenä. Rahjustin ensimmäiseen kohdalle osuneeseen ravitsemusliikkeeseen, ilmeisen trendikkääseen burgeriravintolaan, mutustin ilmeisen trendikkään burgerin paikallisen punaviinin kera, palasin hotelliin ja kaaduin sängylle. Hämmästelin itsekin suuresti sitä, että olin koko päivän operoinut sujuvasti saksaksi. Avasin television, mutta totesin, että sankarillisesta saksan taidostani huolimatta en kestä katsoa Greyn anatomiaa enkä varsinkaan Star Warsia saksaksi dubattuna. Löysin yhdeltä kanavalta sentään Voice of Germanyn, jota kestin katsoa, koska siinä puhuttiin saksaa alun perinkin, ihastelin Samu Haberin kehittynyttä saksantaitoa ja nukahdin kuin murmeli talviuneen saman tien.

Oikeastaan pahin stressin aiheuttaja koko reissussa oli tämä legendaarisen olematon suuntavaistoni. Olin kyllä kartasta katsonut, että hotellilta yliopistolle on vain noin 10 minuutin kävelymatka ja reitti on sangen suoraviivainen - mutta minähän kyllä onnistun eksymään suoraviivaisimmallakin reitillä niin loistokkaasti ettei ole tosikaan. Mitä sä sitä stressaat, sähän puhut noin sataa kieltä, joten osaat varmasit kysyä neuvoa jos kerran eksyt! kannustivat ystävät ja kylänmiehet. Itse en ollut lainkaan yhtä luottavainen sen suhteen, että löytäisin perille millään kielellä annettujen ohjeiden perusteella, ellei minua kädestä pitäen johdateltaisi oikeaan paikkaan. Näin ollen päätin kulkea taksilla.

Ai että mitenkä meni noinniinku omasta mielestä? No ihan hyvin siihen saakka, kun taksi pudotti minut yliopiston  pääovelle. Vaan kun se oli ja pysyi lukossa. Samoin kuin joka ainoa muukin ovi koko kampusalueella. Eikä missään ollut ketään, ei edes yhtään satunnaista ohikulkijaa, jolta olisin voinut kysyä neuvoa. Pyörin ympäri autiota kampusaluetta kuin pieru nahkahousuissa ja vannoin, että saisi jäädä vihonviimeiseksi kerraksi, kun suostun lähtemään yhtään mihinkään ilman henkilökohtaista avustajaa ja/tai opaskoiraa! Lopulta paikalle ilmaantui toinenkin harhautunut konferenssivieras, joka ohjelmaa tarkemmin vilkaistuaan huomasi, että perjantaipäivän konferenssitapahtumat eivät sijoittuneetkaan yliopiston pääkampukselle vaan lähistöllä sijaitsevaan sivurakennukseen. Paikka oli ilmaistu konferenssiohjelmassa hyvin epämääräisesti, ja jos asiasta olikin erikseen mainittu edellispäivänä, niin sitähän minä en ollut kuulemassa. Onneksi tämä kollega oli paikallinen opiskelija, joten hän kyllä osasi johdattaa minutkin oikeaan paikkaan ja tiesi myös kertoa, että Itävallassa vietettiin sinä perjantaina pyhäpäivää (neitseellisen sikiämisen muistopäivää tjsp, ilmeisen iso juttu katolisessa maailmassa), mistä syystä siis koko tienoo oli kuin mikäkin aavekaupunki.

No, loppu hyvin kaikki hyvin. Ehdin kuunnella päivän aloitusluennonkin melkein kokonaan, ja se olikin hyvin mielenkiintoinen. Sen jälkeen seurasi vaihteleva valikoima esitelmiä, joista suurin osa pidettiin saksaksi. Totesin, että vaikka vuosikaudet passiivisena uinunut saksantaitoni olikin osoittautunut huomattavasti vahvemmaksi kuin olin kuvitellut, akateemisen saksankielisen (vaihtelevalla esiintymistaidolla esitetyn) puheen kuunteleminen olisi vaatinut intensiivisempää keskittymistä kuin mihin rahkeeni riittivät. Eikä asiaa yhteään auttanut se, että yliopisto sijaitsee kuvankauniilla paikalla, ihmeellisen turkoosin joen varrella majesteettisten vuorten juurella, joten sekä katse että ajatukset karkailivat vääjäämättä yhtenään ikkunasta ulos.



Lounaalle lyöttäydyin parin italialaisen ja yhden britin seuraan. Söimme hot dogit läheisellä joulutorilla. Paikka oli juuri niin tunnelmallinen kuin vain keskieurooppalaiset joulutorit voivat olla, joskin se oli aivan ähkytäynnä väkeä - pyhäpäivän kunniaksi kaikki paikallisetkin olivat tietenkin sankoin joukoin liikkeellä. Nautin kuitenkin tunnelmasta ja ihastelin suuresti paikallista koristeellista arkkitehtuuria sekä tietenkin kaupunkia joka puolella vartioivia majesteettisia vuoria.





Oma esitelmäni oli vuorossa lounaan jälkeen. Se sujui odottamallani tavalla, ihan ookoo. Sen jälkeen kuuntelin vielä muutaman esitelmän, kävin italialaisen kollegan kanssa illallisella, palasin hotellille, kaaduin sänkyyn ja siirryin piakkoin höyhensaarille. Sitä ennen tein kuitenkin radikaalin päätöksen: En menisi enää lauantaina konferenssiin. En kuitenkaan ehtisi ennen paluumatkan alkua kuunnella kuin yhden session esitelmät, joista suurin osa olisi saksaksi (yksi vieläpä italiaksi), joten en niitä kuitenkaan edes täysin sisäistäisi. Ottaisin ennen lähtöä kollegalta saamastani neuvosta vaarin ja hemmottelisin itseäni hitaalla aamulla sekä kauniiseen kaupunkiin tutustumisella.

Näin teinkin. Kiertelin aamupäivän kaupungilla. Oli hieno sääkin: aurinko paistoi mutta samaan aikaan taivaalta kuitenkin leijaili myös harvakseltaan lumihiutaleita. Värikkäät, koristeelliset talot ja kaupunkia joka puolelta vartioivat vuoret tekivät edelleen yhtä suuren vaikutuksen.



Harmikseni en voinut juurikaan shoppailla, koska pienessä matkalaukussani ei ollut tilaa kummoisillekaan hankinnoille, mutta ostin kuitenkin vinon pinon suklaata tuliaisiksi ja joululahjoiksi. Nautin joulutorilla lounaaksi makkaraa ja perunasalaattia ja jälkiruoaksi glühweinin. Sitten alkoikin jo olla aika nousta taas lentokenttäkuljetus-kimppataksiin, körötellä Müncheniin ja sieltä Lufthansan siivin Helsinkiin. Lentoni laskeutui sen verran myöhään, ettei junia enää kulkenut, joten edessä oli vielä köröttely bussilla Tampereelle ja sieltä vihdoin taksilla kotiin. Kotimatka kesti tuskastuttavasti vielä menomatkaakin kauemmin, yhteensä 12 tuntia. Käytin siis matkantekoon itse asiassa melkein enemmän aikaa kuin hereilläoloon perillä.

Että sellainen reissu, mutta tulipahan nyt sitten tehtyä. Käteen jäi parin uuden tuttavuuden käyntikortit, monta kaunista maisemakuvaa niin kameraan kuin päänsisäisenkin kovalevyn muistojen arkistoon, kattava valikoima suklaisia tuliaisia ja lahjoja sukulaisille ja tuttaville -  sekä valaiseva oivallus siitä, että tämä maailma se näköjään pyörii edelleenkin eikä kotiyliopistonikaan käsittääkseni ole kadonnut maailmankartalta, vaikka minä olinkin yhden lauantaipäivän tekemättä töitä.

Mutta silti olen edelleen aika vahvasti sitä mieltä, että sai olla viimeinen kerta, kun lähden konferenssimatkalle ilman henkilökohtaista avustajaa ja/tai opaskoiraa. Mutta Innsbruckiin voisin kyllä mennä toistekin - hyvässä seurassa ja paremmalla ajalla!

maanantai 6. marraskuuta 2017

Maailma hei

Meillä oli oikein kunnon perheviikonloppu. Totesimme teinille, että ottakoon sen palkintona siitä, että selviytyi kokonaisesta kouluviikosta saamatta yhtään muikkaria, tai vastaavasti rangaistuksena siitä, että edellisviikolla tulikin sitten taas tyrittyä senkin edestä, mutta niin tai näin, perjantaina oli ohjelmassa koko perheen yhteinen keikkaelämys ja lauantaina leffa. Ihan iisisti tuo asiaan suhtautui, eikä hangoitellut vastaan edes siinä vaiheessa, kun ilmotin, että minä en sitten huoli keikkaseurakseni yhtäkään verkkareihin pukeutunutta henkilöä, eli vaatekaupan kautta olisi mentävä. Teimme suorastaan historiallisen suorituksen ja ostimme nuorelleherralle peräti neljä (4) vaatekappaletta, joista yksikään ei ollut urheilukaupasta! Kyllä oli sitten komea kaveri risaisissa farkuissa ja ylisuuressa mustassa hupparissaan. Äiti oli ylpeä.

Keikka oli Haloo Helsingin Hulluuden Highway -kiertueen esitys Tähti-Areenassa. Olimme hankkineet istumapaikat, jotka tarkoittivat numeroimattomia, vapaasti valittavia istuimia hyvin pienessä väliaikaiskatsomossa. Me saimme kyllä oikein hyvät paikat, koska olimme suht. hyvissä ajoin niitä varaamassa, mutta hieman minua ihmetyttivät ne sangen lukuisat tyypit, jotka ilmaantuivat katsomoon haahuilemaan tasan siihen aikaan, kun soiton piti alkaa, ja taivastelivat, miten ei ollutkaan enää jäljellä kuin hajapaikkoja. No haloo, mitenhän nyt niin...

Keikka alkoi lyhyehköllä setillä Haloo Helsingin ensimmäisen levyn antia. Biisit oli sovitettu aika raskaiksi, ja musiikki rokkasikin hyvin, mutta laulu jäi armotta jalkoihin. Uudemman musiikin osuuden alkupuoli oli hyvin kuorokaraokevoittoista. Esimerkiksi Jos mun pokka pettää -biisistä oli tehty hyvinkin veikeä uusi sovitus, mutta laulupuoli siinä jätettiin pitkälti yleisön huoleksi. Ehdin jo tuskailla, että onko tämä nyt Robbie Williams all over again - en minä ollut tullut paikalle kuuntelemaan muutaman tuhannen tamperelaisen epämääräistä hoilotusta vaan Haloo Helsinkiä. Mutta pikkuhiljaa se meininki lähti siitä kohenemaan ja, yllättävää kyllä, Ellin äänikin tuntui toimivan biisi biisiltä paremmin. Ja loppujen lopuksi jo minäkin huusin, huusin ilosta, onnesta ja vapaudesta täysin rinnoin muiden mukana. On se vaan ihan julmetun kova livebändi, pakko todeta!!!

Teini ei somettanut keikalta mitään. Ilmeisesti sillä siis oli siellä vähän tylsää.

Lauantaina oli sitten ohjelmassa paksu siivu tärkeää historian ja elämän oppia: Tuntematon sotilas 2017. Halusimme ehdottomasti teinin näkevän sen (elokuva on K16, mutta 13-vuotias saa katsoa sen vanhempien seurassa), jotta hän saisi jonkinlaisen, enempi/vähempi realistisen käsityksen sodasta ja maamme ei-niin-kaukaisesta historiasta, jota hänen oma isovaarinsakin on ollut tekemässä.

Elokuva teki minuun suuren vaikutuksen. Oli kaunista kuvaa - niin, sodan keskelläkin on maailmassa monenlaista kauneutta, ja minusta on tärkeää huomata ja muistaa myös se asia - ja hienoja henkilöhahmoja. Oli riipaisevia muistutuksia sodan raakuudesta mutta myös muunlaisia koskettavia tuokioita. Oli kunnioitusta Väinö Linnan lähdeteosta kohtaan mutta myös tyypillistä nykyaikaista elokuvakerrontaa - miksi tehdä Edvin Laineen versiota uudestaan, kun tarinaan voi tavallaan punoa myös tämän päivän ajankuvaa; ei sisällön mutta toteutuksen muodossa.

Täysin varauksetta en silti Aku Louhiniemen Tuntematonta kehu. Kolmen tunnin järkäleessä olisi ollut keventämisen varaa: joukkoon mahtui monta kohtausta, jotka olisi voinut toteuttaa paljon lyhyempinäkin, ja myös sellaisia kohtauksia, joiden relevanssin voisi kokonaan kyseenalaistaa. Lisäksi elokuvan rakenne perustui pitkälti nimenomaan irrallisiin kohtauksiin, joiden välinen yhteys jäi välillä hataraksi, ja näin ollen kokonaisuus oli hieman hajanainen ja jopa sekava. Esimerkiksi kotirintaman näkökulman ottaminen mukaan elokuvaan oli hieno ajatus, mutta tämä osa-alue tuli lopulta kuitenkin kuitattua niin vähällä huomiolla, että se tuntui lähinnä ylimääräiseltä sivujuonteelta. Mutta ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen se silti oli, herätti paljon tunteita ja ajatuksia. Ja jos Eero Aho ei saa Jussi-patsasta roolityöstään, se on yhtä suuri vääryys kuin "Minä seison nyt kovennettua" -klassikkokohtauksen jättäminen pois tästä elokuvaversiosta!

Teini ei somettanut leffan aikana kertaakaan eikä edes vilkaissut puhelintaan. Ilmeisesti siis se jaksoi oikein seuratakin sitä rainaa, tai sitten se nukkui sen ylisuuren hupparinsa hupun suojissa. Kun jälkeenpäin kyselimme mielipiteitä ja fiiliksiä, viiltävä analyysi kuului: "Emmää niin noista sotajutuista tykkää, enhämmää oikein viitti pelata mitään räiskintäpelejäkään. Tai siis, olihan toi ihan ookoo, mut komediat on musta kivempia kun ne on niinku hauskempia." No eipä tuotakaan tietysti kiistäminen käy.

Yksi yhtymäkohtakin viikonlopun ohjelmanumeroilla on: Kappale, jonka täten julistan kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi suomalaiseksi kevyen  musiikin teokseksi (Apulannan Valot pimeyksien reunalla saa pitää kärkipaikkansa, mutta muut jäävät selvästi taa). Voi sydän ja kylmät väreet ja väpättävä leuka:




torstai 26. lokakuuta 2017

Elämä on valintoja

Enpähän ole ehtinyt ikuisuuksiin sen paremmin kirjoittaa omaa blogia kuin lukea muidenkaan kirjoituksia. Harmittaa vietävästi. Vielä pidempi aika on siitä, kun olen viimeksi soittanut pianoa. Yhtään runoa tai tarinaa en ole kirjoittanut yli vuoteen. Milloinhan olen viimeksi koskenut järkkärikameraani?

Harmittaa vietävästi.

Minulla on elämän lautasella nyt vähän turhan tuhti annos. Kaksi työtä ja tohtorinväitöskirja. Kuntoiluintoilu. Hoki- ja futismutsius. Pakottava tarve kokata joka päiväksi herkullista ja vaihtelevaa, mahdollisimman pitkälti itse tehtyä ruokaa. Harras toive elää nätissä ja siistissä kodissa. Ynnä muuta arkista peruskauraa. Ei minusta oikeastaan siltä tunnu, että voimat loppuisivat, mutta aika ei riitä. Joka ilta nukkumaan käydessä kalvaa mielessä ajatus, että en ole tehnyt läheskään kaikkea sitä, mitä olisin päivän aikana halunnut tehdä. Ja se turhauttaa.

No jos on enemmän tekemistä kuin ehtii tehdä, niin jostain pitää tinkiä. Jotain pitää pudottaa siltä lautaselta pois. Eihän siinä sen kummempaa. Mutta entäs jos ne kaikki ruokalajit siinä lautasella ovat suurta herkkua?

- Sä teet kahta työtä. Siihenhän menee väkisinkin se 70 tuntia viikossa, miäs toteaa ykskantaan.
- No enhän minä kahta kokopäivätyötä tee vaan yhtä varsinaista ja yhtä sivutyötä. Ja sen kokopäivätyön aikataulu on ainakin periaatteessa tosi joustava. Ja ne molemmat työt ovat minulle tosi tärkeitä ja sitä paitsi ne tukevat toisiaan. Ja täydentäväthän ne toinen toisensa palkkapussiakin, puolustaudun.
- Ja sitten sä treenaat liikuntaa vähintään sen 4-5 kertaa viikossa. Kaikkineen siihen menee kolmisen tuntia per kerta. Siitäkin tulee melkoisen monta tuntia, miäs muistuttaa.
[hitto miten ärsyttävää, kun se on oikeassa]
- No mutta siitähän minä saan voimaa! Jos tuntuu, että jaksaminen on tiukilla, niin ei kai silloin sellaisesta kannata luopua, mistä saa voimaa!

- Laske rimaa, kehottaa kollega.
Totta, minut kyllä jo tunnetaan työpaikalla aivan ylitunnollisena suorittajana. Yksi kollega jopa puolitosissaan tuhahti minulle, että hemmottelen opiskelijat piloille liian monipuolisella opetuksella, perusteellisella palautteeella yms. - nyt ne odottavat samantasoista paneutumista kaikilta. Mutta en minä osaa muuten sitä työtä tehdä. Minä koen olevani asiakaspalvelutyössä, jossa opiskelijat ovat asiakkaitani, heitä varten minä siellä olen. En minä voi kuvitellakaan, etten antaisi opiskelijoille kaikkea sitä, mitä minulla suinkin on annettavana - miksi minä olisin siellä, jos en tekisi niin?!?

- Mutta olenhan minä jostain jo tinkinytkin: siitä väitöstutkimuksesta. En ole käynyt seminaaritapaamisissa koko syksynä enkä kirjoittanut sanaakaan itse väikkäritekstiä kuin keväällä viimeksi. Ja siitä joulukuisesta konferenssimatkastakin yritän kiemurrella irti...
- No hurraa, sä olet siis luopunut jostain sellaisesta, mihin et alun perinkään ole käyttänyt aikaa juuri lainkaan, miäs kuittaa.
[hitto miten ärsyttävää, kun se on oikeassa]

Elämä on valintoja. Joskus täytyy priorisoida. Eikä niitä valintoja ja priorisointeja voi kukaan muu minun puolestani tehdä. Täytyy kuunnella sydäntäni ja selvittää tämä tilanne ihan itse ja itseni takia.

Tänään, ajaessani lumituiskussa jumppaan 10-tuntisen työpäivän päälle, asia selkiytyi mielessäni. Jostain on luovuttava. Ja nyt minä tiedän, mistä:

Minä luovun tästä valittamisesta.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Vertauskuvaa ja väsyä

Perjantaina kotimatkalla töistä - onneksi jo melkein kotinurkilla, moottoritien rampin risteysalueella, jolla ajetaan aika hitaasti - autoni edestä, aivan tuulilasia viistäen, meni iso ruskea lintu pulleaa oravaa kynsissään roikottaen. En ehtinyt tunnistaa lintua (hah, ikään kuin olisin tunnistanut, vaikka se olisi istahtanut konepellille - paitsi jos se olisi poseerannut niin kauan, että olisin saanut otettua siitä kuvan ja lähetettyä sen appivanhemmille tunnistettavaksi), mutta vaikuttava näky se oli joka tapauksessa.

Samastuin siihen oitis.

Sitä vain en osaa sanoa, mihin siinä tilanteessa oikeastaan samastuinkaan.

Toisaalta olin ihan että mikäs siinä elellessä, elämässä on kaikkea tarpeellista oikein mukavasti. Linnulla pullea orava ja varmaan jokin mukava pesä tai ainakin asemapaikka, jossa sitä nautiskella, eikä sitten hetkeen tarvitsisi saalistaa, kun masu olisi täynnä. Minulla puolestaan mukavia töitä oikein kaksin kappalein elantoa turvaamassa, kotipesä, perhe - ja edessä viikonloppu.

Toisaalta taas se mukava elannon turva - linnulla orava ja minulla työt - tuo siinä määrin painoa, että ei kovin lennokkaasti jaksa liitää.

Itse asiassa aina välillä, aika useinkin, fiilikseni on kuin sillä oravalla.

Mene palkkatöihin, saat välillä olla rauhassa vapaallakin, ne sano. No eka vuosi nyt meni melkein vuorotta duunia painaessa, mutta toinen vuosi on helpompi, pääset nauttimaan oman työsi hedelmistä, ne sano.

Nomjoo, onhan tänä syksynä kieltämättä ollut ihan eri meininki lukukauden aloittamisen suhteen. Totta kai on ollut valtavan paljon helpompaa kuin viime vuonna, kun on suunnilleen kartalla siitä, mitä tuleman pitää, useimpien kurssien konseptit on jo mietitty, rungot laadittu ja osa materiaalistakin kelpaa ihan sellaisenaan. Mutta miten minusta silti tuntuu, että aina vain se veden pinta on melkein nenänpääni tasolla, vaikka kuinka raivokkaasti polkisin vettä? Mistä ihmeestä tuota työtä sikiää koko ajan lisää? Miksi minun viikossani on maanantai, tiistai, maanantai, torstai, perjantai, maanantai ja maanantai? Minne kesä jäi kun ei koskaan tullutkaan? Miksi elämän tarkoitus on 42 eikä 33?

Voi töttöröö.

Mutta sitten ovat opiskelijat.

Yksi tulee tunnin alussa kännykkä ojossa: "Kato mä otin kuvakaappauksen ihan sua varten, kun tää juttu on just vastaava kuin se mistä puhuttiin viime tunnilla!" Toinen kysyy, että vaikka olenkin nimenomaan korostanut, että tällä valinnaisella kurssilla pidetään meininki rentona, voisinko silti antaa palautetta vapaamuotoisesta tehtävästä, kun hän haluaa oppia ja kehittyä. Kolmas lähettää sunnuntaina sähköpostitse linkin mielenkiintoiseen artikkeliin, joka käsittelee tunnilla esillä ollutta aihetta.

Toinen vuoteni päätoimisena opettajana, ja jaksan vieläkin olla ihan ihmeissäni siitä, että nehän hitto vie tosiaan kuuntelevat mitä minä niille puhun!!! Ja aina joskus joku jotain oppiikin.

Olenhan minä aika rätti, mutta loppujen lopuksi en siltikään taitaisi tätä oravaani vaihtaa hopeatarjottimelle siroteltuihin linnunsiemeniin. Ainakaan pysyvästi.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Tanskanmaalla jytää

eli loppuvuoden keikkaputki osa 3.

Taannoinen Robbie Williamsin keikkahan oli miähen joululahja minulle. Se oli myös taas yksi esimerkki siitä, kuinka samoja ratoja meidän ajatuksemme useastikin kulkevat: myös minä hankin hänelle joululahjaksi keikkaliput.

Minulla vain lähti se mopo siinä joulun alla vähän reippaammin keulimaan. Aikani selailin Suomen keikkatarjontaa, mutta mikään ei oikein inspannut (esim. Robbie Williams oli siinä vaiheessa jo käytännössä loppuunmyyty), joten ajattelinpa piruuttani laajentaa haarukkaa vähän. Ja heureka: Volbeat, maailmalla isosti menestyvä tanskalainen bändi, josta me miähen kanssa molemmat pidämme (emme ehkä superfani-tasolla mutta kovasti kuitenkin), esiintyy kotiareenallaan - kaupungissa, joka ei ole turhan kaukana ja jossa asuu myös miähen vanha hyvä työkaveri! Jotenkin ihmeen kaupalla onnistuin siltä istumalta ostamaan keikkaliput, vaikka sekin konsertti itse asiassa oli käsittääkseni virallisesti loppuunmyyty jo siinä vaiheessa (älkää kysykö miten - hullun tuurilla ilmeisesti!), ja samalla vauhdilla sovin myös tapaamisen sen työkaverinkin kanssa. Ja kyllä oli armas puoliso jouluaattona iloisesti yllättynyt!

Elokuun viimeisenä viikonloppuna koitti sitten aika lunastaa lahja. Lensimme Kööpenhaminaan perjantai-iltapäivänä tarkoituksenamme viettää varsinainen viikonloppuloma: kaverin tapaamista ja rokkikonserttia lukuunottamatta meillä ei ollut minkäänlaisia suunnitelmia eikä tavoitekohteita (tämä on meille todella harvinaista). Enimmäkseen vain olla möllötimme, nautiskelimme omasta ajasta sekä Tuborgista ja Sommarsbystä ja ihmettelimme loputonta pyöräilijöiden virtaa. Kööpenhamina todellakin on maineensa mukainen pyöräilykaupunki!

Rautatieaseman pyöräparkki

Lauantaiaamupäivän käytimme keskustan ostoskatu Strøgetillä tallaillen. Totesimme, että tanskalaiset ovat sangen hilpeää kansaa: jo kymmenen aikaan aamupäivästä vastaan tuli tuon tuostakin väkeä Tuborg-tölkit käsissä, ja yhdentoista maissa paikallinen irkkupubi oli jo aivan täynnä! Minkäänlaista örvellystä tai häiriökäyttäytymistä emme silti havainneet missään vaiheessa matkaamme.

Huomaa pubin strateginen sijainti hepenekaupan vieressä.

Iltapäivällä kävimme vielä pyörähtämässä Tivolissa. Sehän on tietenkin yksi Kööpenhaminan-kävijän must-kohteista, mutta ei kuitenkaan samalla lailla kuin kotimaiset Linnanmäki tai Särkänniemi. Tivoli on maailman toiseksi vanhin tivoli, ja sen suurin viehätys onkin nimenomaan mennyttä aikaa henkivässä ilmapiirissä eikä niinkään huimien huvilaitteiden hulinassa. Aiemman kokemukseni perusteella voin suositella, että Tivoliin kannattaa ehdottomasti mennä illalliselle ja/tai drinkeille pimeän aikaan, jolloin alue on iltavalaistuksessaan erityisen tunnelmallinen. Meillä kun sattui lauantai-illaksi olemaan muuta menoa, Tivoli tuli osaltamme kuitattua melko pikaisella läpikävelyllä.

Tivoli päiväsaikaan...

...ja illalla. Polkupyöriä unohtamatta.
Kävi ilmi, että olimme joululahjoinemme itse asiassa mukana tekemässä historiaa: Volbeat oli ensimmäinen tanskalainen bändi, joka on onnistunut myymään Kööpenhaminan Parken-stadionin loppuun! Keitä siellä nyt sitten oli, me ja 48 000 muuta rokkimusiikista nauttimassa... Minua hieman jännitti, saisinko siinä väenpaljoudessa ahdistusoireita (minulla on hienoista tungoskammoa), mutta tanskalainen rokkiyleisö osoittautui erittäin säyseäksi, etten sanoisi suorastaan suomalaistyyliseksi: kukaan ei missään vaiheessa töninyt, tuuppinut, tungeksinut tai muulla tavoin käyttäytynyt ahdistusta aiheuttavasti. Suurin - ja käytännössä ainoa - miinus tulee tanskalaisesta tupakointikulttuurista: Tanskalaiset tuntuvat olevan melko kovia sauhuttelijoita, ja useimmista Euroopan maista poiketen Tanskassa saa joissain ravintoloissa edelleen tupakoida jopa sisällä. Myös Parkenin rokkiyleisö tuprutteli kaikessa rauhassa, vaikka stadionin katto oli konsertin ajaksi suljettu eli se muodosti käytännössä sisätilan. Tämä kieltämättä harmistutti hieman.

Vastaavasti myönteistä hämmästelyä sai osakseen konsertissakin vallinnut paikallinen alkoholikulttuuri: osta isompi tuoppi, saat halvemmalla - osta kuusi isompaa tuoppia, saat vielä halvemmalla - osta vielä snapsit, niin saat nekin kovin halvalla; ja koko hoito pakataan kahvalliseen koriin, jossa voit viedä juomasi näppärästi katsomoon niin ei tarvitse käytäviä tukkia eikä jatkuvasti rampata jonottamassa lisää kurkunkostuketta. En nyt sano, ettäkö täysin valvomaton ja holtiton alkoholin myynti olisi millään muotoa kannatettava asia, mutta sanonpa silti, että voisihan tuossa ehkä Sääntö-Suomella jotain oppimista olla...


Mitä itse konserttiin tulee, niin sen voisi tiivistää kahteen sanaan: hengästyttävää tykitystä! Siinäpä vaikka Robbie Williamsille mallia siitä, kuinka keikka heitetään musiikki edellä! Bändi veti kaikkiaan 22 biisiä lähes suoraan putkeen, pysähtymättä liiemmin edes välispiikkejä pitämään! Michael Poulsenin laulutavasta voi pitää tai olla pitämättä - jonkun mielestä se on honotusta - mutta äänentuoton näkökulmasta se hipoo täydellisyyttä. Minua alkoi jo katsomossa hengästyttää pelkkä kuunteleminen ja suorastaan toivoin jo jossain välissä pientä juttutuokiota hengähdystauoksi, mutta Michael vain painoi menemään huikean varmasti, äänen värähtämättä yhdessäkään nuotissa! (Toistan: siinä olisi hyvän oppitunnin paikka monellekin muulle vokalistille...) Kotikenttäkonsertin kunniaksi lavalla nähtiin myös paljon vierailijoita, joista useimmat olivat minulle ja miähelle tuntemattomia suuruuksia mutta yleisön reaktioista päätellen Tanskassa hyvinkin suuria kuuluisuuksia.


Ja noiden mainittujen 22 biisin päälle tulivat vielä encoret. Sekä illan suurin jymy-yllätys: vieraileva tähti, jonka myös minä ja miäs todellaKIN tunsimme - kuten ihan varmasti joka ainoa raskaan musiikin ystävä maailmassa: Metallican tanskalaissyntyinen rumpali Lars Ulrich asteli kannuihin, ja hänen kanssaan bändi soitti ensin yhden Volbeatin biisin ja sen jälkeen Metallica-klassikon Enter Sandman. Oli muuten ihan mielettömän huumaavan huikea elämys se!!! (Tässä yksi satunnainen YouTubesta etsitty näyte.)

Kokonaisuudessaan keikka oli valtavan positiivinen kokemus, samoin kuin koko Kööpenhaminan-visiitti! Kööpenhamina on sangen sympaattinen kaupunki ja tanskalaiset tuntuvat olevan sangen sympaattista kansaa - voin lämpimästi suositella minilomakohteeksi!

Tanskanmaa antoi lapsilleeee... legopalikoita.... ja sairaan mageeta rokkimusiikkiaaaaa....

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Viikonlopun saldo

Laiska töitään luettelee, sanotaan - mutta Marika kinttupoluilla oli onnistunut tekemään sen niin innostavasti, että otan mallia!

Eli mitä minä nyt sitten kuluneena viikonloppuna oikeastaan olenkaan saanut aikaan? Minulla on ikävä taipumus käydä koko ajan pääni sisällä kovaa vääntöä siitä, ovatko prioriteettini kohdallaan vai pitäisikö minun tuntea huonoa omaatuntoa valinnoistani (yleensä varmuuden vuoksi tunnen sitä joka tapauksessa), joten olenkin päättänyt listaamisen lisäksi vielä arvioida touhujani asteikolla 1-10 kahdessa kategoriassa: tykkääminen ja tarpeellisuus. No niin, tästä lähtee:


Lauantai:

- Hokimutseilua koko aamupäivä.
Onhan junnulätkää kiva katsoa, varsinkin silloin kun pojan joukkue pelaa hyvin. Ja kyllä minä vähän luulen, että syvällä sisimmässään myös juniori on hyvillään, kun äitiäkin näkyy joskus katsomossa. Toisaalta taas - se on teini, ja ihan kaikki mitä ikinä teenkin, on sen mielestä ärsyttävää/tyhmää/noloa.
Tykkääminen: 8
Tarpeellisuus: 4 - olisihan senkin ajan voinut käyttää siivoamiseen.

- Ystävättären kanssa kahvittelu.
Suurin syy siihen, miksi päätin lähteä pojan harkkapelejä katsomaan, oli se, että kyseisen jäähallin lähettyvillä asuu mukava ystäväni, jota tapaan aivan liian harvoin. Kutsuin siis itseni heille kahville, kun kerran tosiaan ihan naapurustossa olin; jäähallilta heille on matkaa vain 3 km. Paitsi kun Suunistusihme Careliana on liikenteessä, pystyy sitä matkaa navigaattorin suosiollisella avustuksella tekemään toistakymmentä kilometriä. Kyllä, eksyin taas kerran käytännössä suoralla tiellä. Minä olen sillä lailla ainutlaatuinen. No, pääasia, että lopulta kuitenkin löysin perille.
Tykkääminen: 12
Tarpeellisuus: 8 - kyllähän ystävät aika mittaamattoman arvokkaita ovat. Vaikka olisihan senkin ajan voinut käyttää siivoamiseen.

- Herkkuateria
Lauantain ruokalistalla oli tortilloja täytteinään broileria ja/tai mausteista makkaraa, guacamolea, kirsikkatomaattia, sipulia, creme fraichea, chilikastiketta ja juustoraastetta. Todella herkullista! Mottoni on, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi paskaan ruokaan, mutta silti omatuntoni kyselee, onko sittenkään oikea valinta tehdä kaikki mahdollinen alusta asti itse - eikö yhtä hyvin olisi voinut käyttää teollisesti marinoitua broileria tai vähintäänkin valmista mausteseospussia, purkkiguacamolea yms. ja käyttää näin säästyneen ajan siivoamiseen?
Tykkääminen: 10
Tarpeellisuus: 9 - niin tai näin, syödähän pitää

- Tieteellisen artikkelin kirjoittamista
Minulla nyt tunnetusti on suuria vaikeuksia erottaa työ- ja vapaa-aikaa toisistaan. Mutta kun tämä artikkeli nyt on kesken, niin täytyyhän sitä aina tilaisuuden tullen kirjoittaa. Kyseessä on yhteisartikkeli parin muun kirjoittajan kanssa, enkä koe siinä käsiteltävää menetelmää ihan omakseni, mutta joka tapauksessa olen melko tyytyväinen siihen, mitä sain aikaiseksi. Paljon on kyllä vielä tehtävänä.
Tykkääminen: 7
Tarpeellisuus: 7 - tämäkin kuitenkin kuuluu kokonaistyöaikasuunnitelmani piiriin, joten ei sitä kyllä mikään pakko varmaan olisi viikonloppuna tehdä

- Illallinen pojalle
Fajitakseni olivat oikeasti superhyviä, mutta junskari ei niistä piitannut, joten hän sai illalliseksi pakastimeen hätävaraksi hankkimiani eines-kananugetteja. Tähtiäippä-pisteitä ropisi. Omatunto kolkutti.
Tykkääminen: 1 (kohderyhmällä tosin 10)
Tarpeellisuus: 9 - pitää sen juniorin kuitenkin syödä.

Sunnuntai:

- Koneellinen pyykkiä
Tykkääminen: 9 - tämä on kotitöistä niitä vähiten ärsyttäviä
Tarpeellisuus: 10

- Vessojen pesu
Tykkääminen: 8 - tämäkin lukeutuu niihin harvoihin kotitöihin, joiden tekeminen ei ihan suhteettomasti v*tuta
Tarpeellisuus: 10

- Pystysuorien pintojen (lähinnä ovien) pesu, pölyjen pyyhintää
Onneksi tuli perheen miespuolisten kanssa heti aamusta sopivasti sanomista pojan pelipäivän eväistä - ei kuulemma "kukaan mitään taas ollut saanut aikaiseksi hankkia"; talossahan oli kyllä välipalakeksejä ja persikoita, mutta ilmeisesti olisi pitänyt olla pasteijoita ja banaaneita - ja sillä raivolla sain rykäistyä jonkinlaisen siivousrupeaman. Raivosiivous on selvästi yleisin meillä harjoitettava siivouksen muoto!
Tykkääminen: 1
Tarpeellisuus: 10

- Alkuviikon ruokaostokset
Ostin mm. neljää eri sorttia siivousaineita - ilmeisesti meillä kuitenkin edes joskus jotain siivotaan, kun kaikki ökmentit olivat lopussa! - ja kilon banaaneita (prkl). Ja kukkakimpun itselleni kiitokseksi suuresta siivousurakasta.
Tykkääminen: 7
Tarpeellisuus: 9

- Monta säkillistä vaatteita UFFille
Miäs sai loppuviikosta oman raivosiivouspuuskansa ja perkasi vaatekaappimme. Kauppareissun yhteydessä poistin ylimääräiset tekstiilit keskuudestamme.
Tykkääminen: 6 - kierrätys on tietysti hyvästä, mutta harmittaa ajatus, että meille on päässyt kertymään niin paljon turhaa materiaa.
Tarpeellisuus: 7

- Herkkuateria
Pojan pelipäivän vuoksi emme saaneet sovitettua aikatauluun koko perheen yhteistä ateriahetkeä, mikä harmistuttaa minua suuresti. Perhe, joka syö yhdessä, pysyy yhdessä! Mutta koskapa pöydässä ei tällä kertaa ollut kasvisrajoitteisia, pystyin valmistamaan edellispäivän fajitoista yli jääneistä broilereista ja niistä pelieväiksi kelpaamattomista persikoista ym. tykötarpeista itselleni ihanan salaatin.
Tykkääminen:1 sille, että söin yksin, mutta 10 itse ruoalle
Tarpeellisuus: 9

- Tuplajumppa: keskivartalotreeni CXWorx + taistelulajeihin perustuva aerobinen treeni BodyCombat
Vasta tämä treeni sai minut suunnilleen leppymään perheelleni aamuisen selkkauksen jäljiltä. Ruumiin- ja sielunhoitoa, minulle niin rakasta ja tärkeää puuhaa; tosin perusterveyden ja -kunnon kannalta minulle toki riittäisi paljon vähempikin treeni. Mutta toisaalta, jos olisin jättänyt jumpat väliin, olisimme voineet syödä perheillallisen (todennäköisesti tosin mököttäen). Ja tämänkin ajan olisi voinut käyttää siivoamiseen. Tai vaikka sen artikkelin kirjoittamiseen.
Tykkääminen: 10
Tarpeellisuus: no sanotaanko kompromissina että 5

- Illallinen pojalle
Koska pojat olivat nauttineet lounaaksi jättikokoiset Hesburger-ateriat, ei suurelle illalliselle ollut tarvetta, joten päätimme tehdä pojan kanssa yhdessä munakokkelia hänen vaarinsa maailman parhaaksi todetulla reseptillä.
Tykkääminen: 10 - yhdessä kokkaaminen hyvitti aika tehokkaasti ohi menneen yhteisen aterian, ja teinin oma-aloitteinen osallistuminen yhtään mihinkään kodin aktiviteettiin on aina tosi ison plussan paikka!
Tarpeellisuus: 9

* * *

Aika vaihteleva on viikonloppu ollut, mutta loppujen lopuksi noita lukemia katsellessa voi tehdä sellaisen johtopäätöksen, että en minä ihan kauheasti ole turhuuksiin aikaani haaskannut. Paitsi että enemmän olisi tietysti pitänyt siivota. Kuten aina. Mutta ehkä yleisarvosanaksi viikonlopusta voisi todeta Jorma Uotisen äänellä: ei paha... annan enemmän kuin kakkosen!