tiistai 26. kesäkuuta 2012

Sympaattinen San Diego

(Tämä on kaksiosaisen matkakertomuksen ensimmäinen osa. Lopussa linkki toiseen osaan.)

Minulla on käynyt aika peikkomainen flaksi, kun puolisoita jaettiin: tuo kohdalleni osunut on jaksanut räpiköidä rinnallani avioliiton satama-altaassa jo täydet kymmenen vuotta! Tätä ihmeellistä asiaa juhlistimme matkustamalla suunnilleen niin pitkälle kuin täältä vain suinkin pääsee.

Alkumatkamme kohteeksi valikoitui San Diego oikeastaan kahdesta syystä: kaupunki oli miähelle jo entuudestaan työmatkoilta sen verran tuttu, että hän tiesi autoilun onnistuvan siellä kitkattomasti (toisin kuin Los Angelesissa, jonne alun perin haikailimme mutta jonka sittemmin hylkäsimme nimenomaan kaoottisen liikenteen ja pitkien etäisyyksien vuoksi), ja lisäksi tiesimme kaupungin tarjoavan runsaasti erilaisia eläinaiheisia elämyksiä, jotka ovat perinteisesti olleet matkojemme johtotähtiä ja kohokohtia.

San Diegossa pääsee ihastelemaan valloittavia eläimiä ihan luonnonvaraisinakin: esimerkiksi La Jollassa yleisellä uimarannalla lekottelee hellyttäviä hylkeitä laumoittain. Oink oink oink vain kaikuu ilmassa, joka tuoksuu merituulelta ja kalalta, pelikaanit liitävät rantaviivan yllä ja ihmiset ja hylkeet jakavat Tyynenmeren aallot sulassa sovussa. Itse en kylmässä säässä hirvinnyt edes varvasta veteen kastaa, mikä näin jälkeenpäin hieman harmittaa – näinköhän enää tulee uutta tilaisuutta ottaa kontaktia tuohon valtavaan, vaikuttavaan mereen?

Pelikaani joka lepäämättä liitää...

Oink oink oink!







Meikäläisen merinisäkäskiintiöhän ei ihan pienestä täyty, joten kävimme myös pienellä satamalahdukan risteilyllä, jolla pääsimme näkemään kalastajien proomulla lekottelevia merileijonia. Nekin sanoivat oink oink oink. Kävi myös ilmi, että San Diegon satamaan on ankkuroitunut Karibian Merirosvojen menopeli (valitettavasti en päässyt kurkkaamaan, olisiko Johnny Depp ollut paikalla – hänhän on tätä nykyä sinkkukin…) sekä alus, jolla Russell Crowe aikanaan oli Master and Commander.

Upeita paatteja!

San Diegossa on erinomainen eläintarha (Madagascar-elokuvan nähneet ehkä muistavat, kuinka eläimet aitoon luontoon päästyään päättelivät, että ovat varmaankin San Diegossa, koska niin aitoja olosuhteita ei muualla ole) sekä Sea World -merieläinpuisto, jossa majailee esimerkiksi se aito ja alkuperäinen vapautettava Willy eli Shamu-valas. Ajanpuutteen vuoksi me jouduimme kuitenkin valitsemaan vain yhden eläinkohteen, ja valintamme osui San Diego Zoo Safari Parkiin.

Safaripuiston laajoilla lakeuksilla ja kukkuloilla majailikin paljon erilaisia eläimiä. Me kävimme vain Afrikka-puolella (Aasia-osio olisi ollut erikseen), ja näimme esimerkiksi fiinejä flamingoja, syntymäpäivää juhlivan gorillaperheen, mahtavasarvisia antilooppeja, valloittavia villisikoja (sanonta "söpö kuin sika pienenä" on muuten huomattavan osuva!) sekä sarvikuonopariskunnan, jonka lajia on koko maailmassa jäljellä enää tasan kahdeksan (8) yksilöä, ja niistäkin vain neljä enää lisääntymisiässä. Aika ohuissa kantimissa on siis lajin tulevaisuus. Suurimpana syynä tämän(kin) sarvikuonolajin ahdinkoon on – tadaa! – ihmisen pohjaton ahneus ja tyhmyys: eläimet on metsästetty sukupuuttoon, koska niiden sarvien uskotaan auttavan ties mihin vaivaan. Totuushan on – eläintarhan kiertoajeluoppaan sanoin – että sarvikuonon sarvi on ihan samaa ainetta kuin ihmisen kynnet, eli jos siinä oikeasti jotain taikavoimaa olisi, niin silloinhan ihmisistäkin kynsienpureskelijat olisivat mystisesti muita terveempiä…

Sukunsa viimeinen?

Minulle safarin suurimpia tähtiä olivat kuitenkin ehdottomasti kirahvit. Nuo lempeäsilmäiset laikukkaat honkkelit ovat aina lukeutuneet suosikkieläimiini (muistan jo alakouluikäisenä ensimmäisellä eläintarharetkelläni juuttuneeni kirahviaitauksen ääreen jojon lailla: minut haettiin monta kertaa sieltä jatkamaan matkaa, mutta heti kun aikuisten silmä vältti, palasin takaisin – no eipä ollut ainakaan vanhemmilla huolta olinpaikastani). San Diegon safaripuistossa kirahveja olikin runsain mitoin, ja suunnattomaksi riemukseni huomasin, että ihan pikkurahalla niitä pääsi omakätisesti syöttämäänkin! Intopiukkana liityin tietysti ruokintajonon jatkoksi ja odotin kiltisti vuoroani, vaikka jono olikin pitkä ja eteni hitaahkosti – kirahvien ruokahaluhan sen vauhdin saneli. Olin ihan lääpälläni jo pelkästään siitä hyvästä, että siinä jonottaessa pääsi seuraamaan pitkäkaulojen touhuja ihan lähietäisyydeltä. Kun minun vuoroni sitten koitti, yritin epätoivoisesti pidellä kiinni muutamasta lehdestäni, jotta saisin viettää mahdollisimman pitkän aikaa suosikkiluontokappaleeni seurassa, mutta niin vain pitkä kieli ja hamuava huuli veivät herkut hyppysistäni saman tien. Se oli ehdottomasti yksi elämäni suurimmista tähtihetkistä!!!

Syömään!
Safarin kiertoajelulla saimme muuten myös vastauksen siihen ihmiskuntaa kautta aikain askarruttaneeseen kysymykseen, onko seepralla oikeastaan mustia raitoja valkoisella pohjalla vai päinvastoin. Oikea vastaus on …rumpujen pärinää… musta pohja, valkoiset raidat! Jos seepralta ajelee karvat pois, alta paljastuu musta nahka (tosin, kuten safariopas totesi, tätä ei välttämättä kannata kokeilla kotona, sillä seeprat eivät kuulemma sanottavammin pidä karvojensa ajelusta).

Eläinaiheisen nippelitiedon lisäksi opin matkalla yhtä sun toista myös itsestäni. Esimerkiksi oivalsin, että minulla on poikkeuksellisen tunneperäinen suhde vaatteisiin. Joo, olen shoppaholic, mutta en minä nauti rahan tuhlaamisesta tai materian haalimisesta – minä nautin siitä tunteesta, jonka saan, kun puen ylleni hyväntuntuisen ja hyvännäköisen vaatekappaleen. Ja voi pojat että sitten nautinkin! Kuten esimerkiksi vedettyäni jalkaani ne Täydelliset Farkut. Olin sovittanut jo aika monta paria aika huonosti sopivia farkkuja ja valmis jo luovuttamaan, kun avulias myyjä kiikutti minulle koppiin vielä yhden mallin. Ajattelin kokeilla niitä viimeisiä ihan vain kohteliaisuuttani, mutta kun sain ne puettua, tiesin, etten voisi ikinä poistua kaupasta ilman niitä. Tosin lopulta itse asiassa poistuin ilman sitä nimenomaista paria, sillä myyjä toi minulle vielä tuuman verran pienemmän koon, joka sopi vielä täydellisemmin kuin edellinen (27", jestas sentään, mistä asti minä olen mahtunut 27":n farkkuihin?!?). Ikinä en ole tuntenut oloani farkuissa yhtä mukavaksi – ihan kuin ne olisi ommeltu suoraan minun päälleni! Ne eivät mitenkään vienosti kuiskanneet minun nimeäni vaan karjuivat täyttä kurkkua, että uskallapas jättää meidät tänne!!! Siinä ei paljon enää painanut se havainto, että kyseinen kauppa ei ollutkaan outlet vaan täysihintainen merkkiliike (jälkeenpäin googletettuani huomaan tehneeni siitä huolimatta ihan edulliset kaupat), eikä sen jälkeen koko loppupäivänä paljon puristellut kylmänkalsea sää, parkkipaikkaongelmat tai mikään muukaan murhe maailmassa; naamani loisti kuin hangon keksi naantalin auringossa, olinhan löytänyt Täydelliset Farkut!!! (Ja ihanan T-paidan. Ja tosi mukavat verkkarit. Ja myöhemmin löysin vielä mahtavan collegepaidan, pitkään etsimäni jumppahameen, uuden lompakon, vielä yhden jumppatopin… öh-köh…) Jos jokin noinkin pieni ja harmiton asia (budjetin rajoissa kuitenkin) voi tehdä ihmisen noin onnelliseksi, ei se voi kovin pahasta olla!

Eläinten ihastelun ja shoppailun lomassa ehdimme tutustua myös USS Midway -lentotukialukseen, joka on valmistunut heti toisen maailmansodan jälkeen ja osallistunut sen jälkeen joka ainoaan jenkkejä koskeneeseen kähinään Korean sotaa lukuun ottamatta, kunnes telakoitui eläkkeelle ja museokäyttöön Persianlahden Aavikkomyrskyn jälkeen. Aluksen koko on käsittämätön: kyytiin mahtuu 130 lentokonetta ja nelituhatpäinen miehistö! Ei ihan perus-Ruotsinlaiva…  Se koko ja mittakaava eivät tällaiselle hahmotusrajoitteiselle läheskään täysin avautuneet, enkä minä niistä näytillä olleista lentokoneistakaan juur mitään tajunnut, mutta sainpa ainakin nostalgisen muistelumatkan nuoruuteni ylivoimaisen suosikkielokuvan Top Gunin tunnelmiin. Highway to the danger zoneeeeee….

San Diego osoittautui kaiken kaikkiaan hyvin sympaattiseksi paikaksi. Mikään tyypillinen turistirysähän se ei ole, mutta paljon kiehtovaa nähtävää ja koettavaa on sielläkin. Lisäksi se on yksi niistä harvoista paikoista, joissa voisin harkita jopa asuvani, jos jostain kumman syystä tarvitsisi pysyväisemmin osoitetta vaihtaa. Kovinkaan syvällisesti emme toki tällä kertaa ehtineet kaupunkiin tutustua, sillä ehdimme olla siellä vain muutaman päivän, ennen kuin matka jatkui...

2 kommenttia:

Ässä kirjoitti...

Upiaa. Imen vaikutteita, sillä olemme suunnitelleet ensi vuoden 10-vuotismatkaa juurikin noille seuduille. Alkuperäistä Bora Bora -ajatustakaan ei ole vielä unohdettu, sillä sitä kauemmas on todellakin aika vaikea lentää...

Careliana kirjoitti...

Kiitos Ässä. Bora Bora kuulostaa kyllä mahtavalta! Mutta jos muitakin vaihtoehtoja vielä pohdiskelette, niin saapi vapaasti kysellä suosituksia.

Esimerkiksi Dubai on huippu-upea paikka (oli sitä jo 10 vuotta sitten, kun omalla häämatkallamme siellä olimme, ja kuulemani & näkemäni mukaan kaupunki on vuosikymmenessä kehittynyt vielä ihan hirmuisesti hulppeampaan suuntaan!) eikä sinne edes lennä sen kauempaa kuin Kanarialle.