Eniten ahistaa kaikki tai ei mikään

Kun perjantaina menin työpaikalle, taivas näytti tältä:

(täysin käsittelemätön kuva)

Kiitos vain luonto, edes jotain huikeaa siinäkin päivässä.

Kun menin hakemaan aamupäiväkahvia, sihteeri- ja koordinaattorikööri piti kahvihuoneessa omaa virkistystaukoaan. Remakasti naureskellen he vitsailivat siitä, mikähän olisikaan mukavin tapa tehdä itsemurha - hukuttautuminen eli tukehtuminen vai lääkkeetkö ehkä. Lopulta joku heitti, että eipä sen väliä, kohta me kuollaan syöpään kaikki kun ei sotessa ole varaa hoitaa ketään.

Minä en yleisesti ottaen suinkaan karsasta mustaa huumoria, päinvastoin tulkitsen sen osoitukseksi siitä, että työyhteisössä vallitsee hyvä ja hurtti yhteishenki. Eiväthän nuo ihmiset mitenkään voineet tietää, että minulle tärkeä ja rakas ihminen oli muutama päivä sitten kuollut. Keuhkoihin levinneeseen syöpään. Tukehtumalla.

Sitä paitsi todennäköisesti nuo ihmiset eivät edes noteeranneet paikallaoloani. Eipä ole mitään uutta sekään. Jos jotain olen ensimmäisen lukukauteni aikana oppinut niin sen, että minua ei pidetä minään, koska a) olen vasta taloon tullut, b) olen määräaikaisella sopimuksella, c) akateemiset meriittini ovat toistaiseksi pyöreät nolla ja vieläpä d) edustan sellaista oppiainetta, jota ei oman käytävän ulkopuolella pidetä juuri minään. Kohdat a)-c) vielä ymmärränkin ja auliisti myönnän, että useimmiten tosiaan olen asioista pihalla kuin lumiukko enkä myöskään ole yhtään hanakka lähtemään mukaan mihinkään kehitystyöryhmiin, koska en ole ollenkaan varma, olenko paikalla enää ensi vuonna. Mutta silti vetäisin reilun satsin herneitä nenääni, kun ylitseni jyrättiin täysin sumeilematta sellaisessa asiassa, jossa minulla kerrankin olisi ollut hyvinkin vahvaa asiantuntemusta ja johon olin sen vuoksi kerrankin innokkaasti ilmoittautunut vapaaehtoiseksi.

Olen omanarvontuntoinen, herkkänahkainen, epätavallisen hyvämuistinen ja pitkävihainen. Oikein rakentava yhdistelmä luonteenpiirteitä!

Reaktioni yllätti hieman minut itsenikin. Sen sijaan, että olisin lannistunut ja ahdistunut, nostinkin leukani uhmakkaasti pystyyn ja tuumasin itseksekseni, että minä teille vielä meriitit näytän! Teen työni niin hyvin ja opettelen ihan kaikki asiat ja kirjoitan sellaisen väitöskirjan, että sopii sen jälkeen yrittää minua jyrätä! Motivaatiobuusti oli valtava.

Viikonloppuna en kuitenkaan ole ehtinyt väitöskirja-asiaan paneutua. Sen sijaan olen paneutunut musiikkiasioihin pitkästä aikaa. Opettelin yhden uuden laulun, etsin siihen netistä soinnut (nuotteja siihen ei ole saatavilla), tapailin sitä pianon kanssa, muokkasin sävellajin itselleni sopivaksi ja hioinpa vähän niitä sointujakin, kun mielestäni siinä nettiversiossa oli parissa kohtaa hieman epäonnistunut sointuvalinta. Tuntui hienolta osata sellaista, ei pelkästään toisintaa musiikkia valmiista nuoteista vaan myös muokata sitä itse. Ja laulaminen, se se vasta ihanalta tuntuikin.

Minä haluaisin laulaa enemmän. Olisi ihanaa liittyä johonkin bändiin tai käydä säännöllisesti edes karaokessa!

Niin. Teen kahta työtä ja tohtorinväitöskirjaa ja kuntoilen 5-9 tuntia viikossa. Uusia ajanvietteitähän minä juuri elämääni kaipaankin.

Kaiken tämän ja paljon muun jälkeen, maatessani pehmeänä body balancen loppurentoutuksessa, sanoin hiljaa mielessäni itselleni: "Kyllä sinä silti olet ihan hyvä ihminen, olethan tänäänkin pessyt vessat, imuroinut ja luutunnut lattiat."