torstai 1. kesäkuuta 2017

Vammoja ja vanhuskohtaamisia

Kun starttasimme puolimaratonille, ystävättäreni ja hänelle entuudestaan tutut kanssajuoksijat kelailivat vaivojaan: Se mua vaan vähän hirvittää, että kestääkö tuo takareisi. - Mulla voi polvi ruveta reistaamaan. - Mulla tulee joskus selkävaivoja. - Mitenhän noi mun jalkapohjat... Minä naureskelin vieressä, että minullapa ei ole huolen häivää - kun en ole eläissäni juurikaan yli kymmentä kilsaa kerralla juossut, ei minulla luonnollisestikaan ole etukäteen aavistustakaan siitä, mikä paikka mahdollisesti ensimmäisenä brakaa! Ja sittemmin kävi ilmi, että eipä minulla mikään paikka brakannut; koko juoksun aikana tai sen jälkeenkään ei tuntunut minkäänlaisia kipuja missään päin kroppaa. (Paitsi egossa. Mutta that's not a bug, it's a feature.)

Juoksu juostiin siis lauantaina. Tiistai-iltapäivänä oikeaan nilkkaani/jalkaterääni alkoi sattua. Tuumin, että joku hermo siellä varmaan vain oli vähän hermostunut, ja elelin normaalia elämääni, kävelytin koiraa ja kävin kahvakuula- sekä tanssijumpassa. Olin ihan varma, että yöuni veisi kivun mennessään.

Väärä arpa. Keskiviikon mittaan kipu tuntui vain yltyvän. Ruokakaupassa piti rullailla kärrynkahvalla roikkuen eteenpäin ja koiraa lenkittäessä meinasi jo kivun kyyneleitä nousta silmäkulmaan. Eikä tämäkään aamu valjennut yhtään sen kivuttomampana. Tuumasin, että kun nyt kerran työterveyspalvelujen piiriin kuulun, voin yhtä hyvin käydä näyttämässä sitä ketaraani lääkärille. Sainkin ajan heti samalle aamupäivälle.

Lääkäri oli aika mälsä. Todennäköisesti jonkin verran minua vanhempi mieshenkilö, joka puhui harvakseltaan ja teititteli minua. Käänteli ja paineli jalkaani, kyseli milloin sattuu ja mikä sattuu ja miten sattuu, havaitsi jalan syrjässä turvotusta ja mustelmaa. Tiedusteli, edellyttääkö työni liikuskelua. Vastasin rehellisesti, että eipä se tähän aikaan vuodesta edellytä välttämättä joka päivä edes sängystä nousemista, joten en saanut sairauslomaa. Liikuntakieltoa sen sijaan sain ja varmuuden vuoksi myös lähetteen röntgeniin.

Lääkäriasemalla ei ole omaa röntgeniä, vaan suuntasin kuvattavaksi toisaalle, kauppakeskuksen yläkerrassa sijaitsevalle röntgenasemalle. Minullahan on yleensä periaatteena, että en ikinä käytä hissiä, jos rappusiakin pitkin yhtä hyvin perille pääsee, mutta tällä kertaa tein kipeän jalkaparkani hyväksi poikkeuksen ja nousin parkkihallissa hissiin. Ja tällä hissimatkalla tapahtui se vanhuskohtaaminen, joka jäi mieleeni siinä määrin elävästi, että päätyi oikein tämän jutun otsikkoon asti.

Olin siis tilannut hissin kerroksesta -1 kerrokseen 4. Kerroksessa 1 hissi pysähtyi ja ovet avautuivat paljastaen hieman iäkkäämmän pariskunnan. Rouva lähti tulemaan hissiin, väistin kohteliaasti, että hän mahtuisi hyvin sisään.
- Se taitaa kyä olla ylös menossa, murahti herra.
- Joo, ylös menee, vahvistin minä.
- Jaa. No. Mee sää ny ensin sitte, mumisi rouva vetäytyen pois hissin ovelta ja luoden minuun paljonpuhuvan silmäyksen, aivan kuin olisi odottanut minun tulevan pois hissistä, jotta hän saisi tehdä oman siirtymänsä ensin. Minkä olisin voinut kohteliaisuudesta periaattessa tehdäkin, mutta hissihän olisi joka tapauksessa jatkanut matkaansa yläkertaan, kun sen oli ensin käsketty sinne mennä! Hissin ovien liukuessa jälleen kiinni jäi niiden takaa kaikumaan isännän juputus:
- No nii-in! Anna ny sen mennä ensin, voi jumalauta...

En ole ihan varma, oliko herran kovaääninen palaute suunnattu rouvalle vaiko minulle. Niin tai näin, en oikein tiennyt, itkeäkö vaiko nauraa tilanteelle. Kuten tämän blogin lukijatkin varmasti tietävät, vanhukset ovat todellaKIN lähellä sydäntäni, erityisesti rakkaan mummivainaan kasvatustyön ja ystävyyssuhteemme ansiosta minä aidosti arvostan ja kunnioitan ikäihmisiä. Jos jonkin asian puolesta tässä maailmassa olisin valmis lähtemään barrikadeille, se olisi hyvän, vähintäänkin ihmisen arvoisen vanhuuden turvaaminen jokaikiselle ihmiselle! MUTTA. Minusta on silti jossain määrin posketonta, että yhtään mikään ihmisryhmä kuvittelisi olevansa automaattisesti etuajo-oikeutettu joka ainoassa tilanteessa ihan pelkästään kyseiseen ihmisryhmään kuulumisen perusteella.

Edellisessä kotitalossamme seinänaapurilta tupsahti aina välillä postilaatikkoomme heippalappuja, joissa valiteltiin, että ei meiltä saisi päiväsaikaan kuulua elämisen ääniä, koska heidän unensa häiriytyy - "eläkeläisellä kun se uni ei aina tule samaan aikaan kuin työikäisillä". Aiemmassa asuintalossani puolestaan se ainoa lapsiperhe vaati välttämättä saada aina varata juuri sen itselleen mieluisimman saunavuoron, koska heillä on pieni lapsi.

On asiaankuuluvaa huomaavaisuutta ja kunnioitusta - ja sitten on ihan silkkaa itsekkyyttä.

Ymmärrän kyllä, että vaikka eläkeläisillä onkin periaatteessa vaikka kuinka paljon aikaa jonottaa kaupassa tai apteekissa, heillä ei välttämättä ole voimia seisoskella jonossa, ja siksi on ihan luonnollista huomaavaisuutta päästää heidät tarvittaessa edelleen - mutta jos siinä pehmustetulla odotuspenkillä istuskelee useampikin mummeli numerolaput käsissään kaikessa rauhassa juoruilemassa ja siinä sivussa paheksumassa hidasta etenemistä ja nykynuorison huonoja tapoja, he joutanevat vallan hyvin odottaa omaa vuoroaan. Täpötäydessä bussissa on ilman muuta asiallista antaa oma istumapaikkansa vanhukselle - mutta jos bussissa on yli puolet paikoista tyhjillään, ei liene mitään syytä siirtyä vain siksi, että kyseinen vanhus nyt vain haluaa istua juuri sillä paikalla. Tai jos se hissi nyt on ylös menossa, niin paha sitä on lähteä siitä kääntämään vain siksi, että toiseen suuntaan menijällä on muutama vuosi enemmän vyön alla...

Niin tai näin, toivon, että rouva herroineen lopulta pääsi haluamaansa kerrokseen. Minä joka tapauksessa pääsin läpivalaisuun. Mitään murtumaa tai  muuta näkyvää häiriötä ei jalassa havaittu, mutta kahden viikon liikuntakielto jäi silti voimaan (yritin tinkiä ja vaihtaa sitä siivouskieltoon, mutta "arjen askareet" kuulemma ovat minulle edelleen sallittuja, juokseminen ja hyppiminen sen sijaan eivät. Pahus!!!). Lisäksi kävi käsky kävellä tukevilla kengillä - "ei tuollaisilla", sanoi lääkäri Conversejani vilkaisten, vaan sellaisilla, joiden pohja ei taivu. En käsittääkseni omista sellaisia. No, ehkä sitten käytän seuraavat kaksi viikkoa kenkäkauppoja koluten... josko se edes tähän akuuteimpaan hatutukseen auttaisi.

Ei kommentteja: