perjantai 28. heinäkuuta 2017

Musiikista, ruoasta ja rakkaudesta

Meillä oli miähen kanssa eilen hääpäivä. Juhlistimme sitä hieman etukäteen, jo viime viikolla, viettämällä mukavan kahdenkeskisen illan hyvän ruoan ja hyvän musiikin merkeissä.

Nautimme illallista Pizza & Bar Sitkossa, joka saa minulta ison peukun ylöspäin. Se on todellakin virkistävästi erilainen pizzapaikka, joka erottuu edukseen sekä (yleensä maahanmuuttajataustaisista) mättölättyluukuista että perinteisistä punaruutuliinaisista (muka-)italialaisista ravintoloista. Pizzalista ei ole kilometrin mittainen, mutta se sisältää useita hyvin mielenkiintoisia vaihtoehtoja. Minähän en tunnetusti maailman kokeilunhaluisin ruokailija ole, mutta nyt uskaltauduin ottamaan fenkolimakkarapizzan, enkä todellakaan joutunut katumaan! Etukäteen hieman epäilin, olisiko tämä fenkolimakkara jotain omituista, nötkötin kaltaista ektoplasmaa, mutta ei ollut vaan huikean maukasta herkkua, ja lätyn kruunasivat pähkinät sekä sellaisinaan että pestossa ja ihanan kirpeä marinoitu punasipuli. Aamulehdessäkin Sitko julistettiin jokin aika sitten Tampereen parhaaksi pizzeriaksi "pohjan mitalla". Tästä nimenomaisesta seikasta uskallan kyllä olla hieman eri mieltä. Maukas se kuuluisa, juureen leivottu pohja toki oli, mutta siinä määrin tiukkaa tavaraa, että minulta meinasi sen parissa loppua vääntö sekä käsivarsista että leuoista. Lisäksi pizzassa olisi minun makuuni saanut olla pikkuisen enemmän juustoa. Mutta joka tapauksessa siis kokonaisuus oli todella onnistunut, ehdottomasti yksi parhaista koskaan syömistäni pizzoista! Ja Sitkossa myös juomapuoli on erinomaisella tolalla: on runsas valikoima erikoisoluita, eikä viinin ystävänkään tarvitse tyytyä geneeriseen "talon punaiseen/valkoiseen", vaan henkilökunta osaa jopa suositella tilattuun pizzaan sopivia vaihtoehtoja. Lämmin suositus!

Vatsat pizzasta killillään suuntasimme Tammerfestiin. Nolottaa tunnustaa, mutta tämä taisi olla ihka ensimmäinen Tammerfest-kokemukseni, vaikka olen tosiaan jo reilusti yli puolet elämästäni Tampereen seudulla asunut! Kyseisen torstaipäivän ohjelmassa oli päivemmällä ainakin Sannia ja ehkä jotain muutakin pikkuorava-osastoa, josta saan allergisia oireita, joten ne jätimme suosiolla väliin. Saavuimme festivaalialueelle juuri, kun Jenni Vartiainen hönkäili viimeisiä huokauksiaan ja illan viimeinen sadekuuro ropisi niskaan. Onneksi sää kuitenkin poutaantui illan kahta viimeistä esiintyjää, meidän suosikkejamme Apulantaa ja Haloo Helsinkiä varten.

Apulannan olen nähnyt keikalla useammin kuin minkään muun bändin, ja lähes joka kerta on kokemus ollut - Madventuresia lainatakseni - päräyttävä. Tällä kertaa teimme kuitenkin poikkeuksen tavoistamme ja jäimme Apulannan keikan ajaksi anniskelualueelle, koska se sijaitsi näppärästi mäen päällä, jonne lavan tapahtumat sekä näkyivät että kuuluivat ihan kohtalaisesti. Sangen pian vain kävi ilmi, että Apiksen kohdalla "kohtalainen" ei ole riittävä elämyksen taso. Toni Virtasen laulu kuulosti todella epävireiseltä eikä musiikki missään vaiheessa päässyt "jalan alle", kuten on tapana sanoa, tai kuten minä omalla kohdallani asian ilmaisisin, se ei hetkauttanut persaustani tällä kertaa. Silti haluan erikseen mainita, että Valot pimeyksien reunoilla on joka tapauksessa minusta ehkä paras biisi, mitä kukaan missään ikinä on tehnyt, ja se soi kyllä livenäkin suorastaan yllättävän kivasti, vaikka levysovituksen mahtipontisuudesta olikin tietysti pakko tinkiä melko lailla.

Mitä opimme tästä? Livemusiikkia kuuluu nauttia riittävän lähietäisyydeltä. Näin teimmekin Haloo Helsingin osalta. Apulannan lopetettua lähdimme kaikessa rauhassa käpystelemään lavaa kohti, ja pääsimmekin taas todella lähelle ilman minkäänlaista rynnimistä tahi ryysimistä. Suomalainen festariyleisö on kyllä uskomattoman hyväntahtoista!

Ja Haloo Helsinki todellakin sitten hetkautti, persausta ja äänijänteitä ja sydäntä ja sielua ja mitä näitä nyt onkaan! Sisääntulobiisinä kajahti megahitti Beibi. "Nää tosiaan lähtee terävä kärki edellä", hihkaisi miäs. "Eihän näillä muuta olekaan", minä vastasin. Koko keikka oli valtaisaa hittien ilotulitusta, ja vaikka mukana oli monta kappaletta myös uusimmalta levyltä, yleisö oli jo ehtinyt ottaa nekin omakseen ja eli täysillä mukana energisen pläjäyksen alusta loppuun asti. Minä tosin huomasin olevani sinnikkäästi hieman Erilainen Nuori Ihminen, sillä bändin ehkä soitetuimmat - ja keikallakin yhteislauletuimmat - hitit Pulp Fiction ja Oh no let's go jättävät minut aina vain yhtä kylmäksi. Supersuosittu slovari Rakas kuulostaa radiossa minusta melkeinpä hirveältä, mutta livenä se soi yllättävän hyvin. Minulle keikan kohokohdaksi nousi ehkä hieman yllättäen yhtä aikaa herkkä ja särmikäs Rakasta mua nyt - ja sopihan se ainakin hääpäivän henkeen täydellisesti!

Avioelämää on meillä nyt takana tasan 15 vuotta, eli tämä oli kristallihääpäivämme. Sen kunniaksi minä nautiskelin varsinaisena hääpäivänä tilkkasen sherryä kristallilasista - ja miäs puolestaan nautiskeli Norjan Lapin kristallinkirkkaista vesistä. Eli syy siihen, miksi otimme varaslähdön hääpäivän viettoon, oli se, että varsinaisena hääpäivänämme meillä oli välimatkaa alun toistatuhatta kilometriä - miäs ja poika ovat jo perinteiseksi muodostuneella pohjoisen kalastusreissullaan. Siellä he ovat päässeet seuraamaan tunnetun kalastusaiheisen TV-sarjan kuvauksia ja hengaamaan sarjan tähtien kanssa, ja saalistakin on saatu, joten mikäs siinä.

Facebook-kaveri ihmetteli, että tällaistako se sitten on koulutuksen tässä vaiheessa, hääpäivätkin vietetään jo vallan erillään. Vastasin, että me olemme naimisissa joka päivä ja joka päivä on tärkeä, ei sen yhden päivämäärän suhteen nyt niin tarkkaa ole.

Mutta onhan se kieltämättä aika huisia. Että 15 vuotta, se on nykyaikana jo oikeasti aika hitokseen pitkä liitto! Vaikka minusta kyllä tuntuu vieläkin, että olemme ihan nuori pari (huomattavan paljon painoa ilmaisun molemmilla sanoilla!). Mikä sitten on tämän liittomme salaisuus? Mitä sanoisin, jos joku polttarisankari tulisi kyselemään viisaita sanoja kestävän rakkauden takeeksi? (Joo, tiedetään, ihan sama mitä sanoisin, ei se siitä mitään muistaisi seuraavana aamuna kuitenkaan.)

Mitä siitä nyt sitten sanoisi. Jotain sellaista ehkä, että pitää paljon nauraa yhdessä, ja pitää voida itkeä myös jos itkettää, ja samaan suuntaan kannattaa katsoa noinniinku elämässä keskimäärin.

Ja sopivasti hyvää ruokaa ja hyvää musiikkia on suotavaa elämässä olla.

2 kommenttia:

Timo Lampi kirjoitti...

...ja erillään täytyy oppia olemaan olematta mustasukkanen.
En tiiä, joteski sitä vaan on oltu yhessä. Toi Vaimohan änki väkiste kapakasta mun matkaan 35 vuotta sitte eikä vieläkään oo älynny lähtee takas kotiinsa. Juhannuksena aina juhlitaan, nyt 34. kerran. (Vaikka anoppi sano mulle häissä; "ei teidän liitto kestä puolta vuottakaan"...)

Onnea ja pitkää liittoa!!

Careliana kirjoitti...

Hiih, ihan samanlainen on muuten meidän yhteisen taipaleemme alku: kapakan valomerkin jälkeen minä olin vaan että "äiti äiti tää seuras mua kotiin, saanksmä pitää tän?" :DDDD (Vaikka en siis enää äitini helmoissa todellakaan asustellut siinä vaiheessa, tuo on vain tuollainen sanonta.) Yhteiseltä ystävältämme kyselin, että uskaltaako tuollaisen kanssa nyt treffeille lähteä, ja hän mutisi hieman epäileväisesti, että "olettehan te kyllä aika erilaisia..." - mutta väärässä oli. Tai emmehän me tietysti toistemme klooneja ole, mutta varmaan ne eroavaisuutemme sitten täydentävät toisiaan.

Onnea pitkästä liitosta teillekin ja paljon yhteisiä vuosia lisää!