tiistai 8. toukokuuta 2018

Se o hänes

[eteläkarjalainen sanonta, joka tarkoittaa, että jokin asia ei ole enää omissa käsissä vaan sen ratkaisevat muut tahot; äännetään viimeistä tavua painottaen, "seo hänees"]

Minun työpaikkani on haussa. Siis se tehtävä, jota olen kaksi viime vuotta hoitanut sijaisena, täytetään nyt pysyvästi (tai niin pysyvästi kuin nykypäivän työelämässä nyt mitään paikkoja täytetään). Ja tämähän on ehdottomasti hyvä asia. Siis niinku kivat sille, joka siihen sitten valitaan.

Jaa minulle? No sitä ei kukaan tiedä, miten minun työurani tästä jatkuu. Eikä kovin varmaa tietoa ole edes siitä, miten minä haluaisin sen jatkuvan.

Minähän olen nämä kaksi viime vuotta roikkunut vähän häntä oven välissä. Olen toki tehnyt opetustyötä täydestä sydämestäni ja kaikkeni antaen ja myös nauttinut siitä, mutta koko ajan on takaraivossa kaihertanut kysymys, onko tämä nyt sitä, mitä haluan jatkossa tehdä, vai oliko se aiempi elämäni yksinyrittäjänä sittenkin parempi vaihtoehto. Sen puoleen olinkin hyvilläni siitä, ettei minun tänä keväänä tarvitse itse päättää, lähteäkö vai jäädä. Piti vain päättää, haenko tehtävää, ja sitten jos valinta osuisikin minuun, voisin vielä kerran harkita, otanko tehtävän vastaan.

Joku voisi nyt ajatella, että hoopoahan se olisi olla edes hakematta, kun eihän se hakeminen vielä mitään ratkaise. Mutta minä olenkin vähän erikoinen erilainen tapaus. Minä nimittäin todellaKIN vihaan häviämistä. Joo, tiedän, eihän siitä kukaan varsinaisesti tykkää, mutta minulle se on ihan suhteettoman iso asia. Niin iso, että en mielelläni edes ryhdy tai lähde mukaan mihinkään sellaiseen, jossa menestys ei ole jotakuinkin varmaa. Joo, tiedän, voisi olla ihmisenä kasvamisen paikka tässä. Mutta toistaiseksi nyt vain olen tällainen.

Sitäkin joku voisi nyt ajatella, että eikös tämä ole juurikin sellainen kisa, jossa menestykseni on jotakuinkin varmaa. Minähän olen saanut valtavan hyvää palautetta työstäni niin opiskelijoilta kuin kollegoiltanikin, ja kaikki ovat kilvan vakuutelleet, kuinka juuri minun halutaan tässä tehtävässä jatkavan.  MUTTA kun. Nyt ei puhuta mistä tahansa työpaikasta vaan yliopistosta. Ja akateemisessa maailmassa on ihan omat sääntönsä ja lainalaisuutensa. Erinomaiset opetusansiot ja ylistävä palaute eivät paljon vaakakupissa paina, jos joku lyö toiseen vaakakuppiin tohtorintutkinnon ja vinon pinon tieteellisiä julkaisuja. Siis sellaisia akateemisia meriittejä, joita minä en ole ehtinyt kerryttää. Kun kaikki aikani ja vähän päällekin on mennyt opettamiseen. Siis siihen työhön, johon nyt ollaan hakemassa tekijää. Reiluako? Siitä jokainen saa olla mitä mieltä haluaa, mutta realiteetti tuo kuitenkin on. Nämä pelisäännöt ovat kaikille samat, ja minä olen ne tiennyt tähän peliin lähtiessäni. Mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei se yhtään kaihertaisi, jos joku pyyhkäisisi akateemisilla ansioilla ohitseni kuin Naton ohjus. Tältä hatutukselta välttyisin, jos en hakisi.

Hakuajan lähetessä loppuaan paineet alkoivat kasvaa. Ensin kaksi lähintä kollegaani piti minulle tiukkasanaisen puhuttelun, jonka keskeisin sanoma oli "Nyt lopetat nuo typeryytesi, nainen, ja laitat paperisi tulemaan! Tämä on sinun paikkasi eikä kenenkään muun!" Sitten vielä yksi kollega, väitöstutkimukseni toinen ohjaaja, ilmoitti tiukkaan sävyyn, että ellen anna kunniasanaani, hän vaatii minulta kirjallisena lupauksen, että aion hakea tehtävää. Ja vieläpä yksi opiskelijakin varasi keskusteluajan kanssani ihan vain tiedustellakseen, aionhan minä nyt ihan varmasti hakea sitä työtä.

Aika aseetonhan sitä ihminen tuollaisten vetoomusten edessä on. Päätin hakea sitä tehtävää.

Joku voisi nyt ajatella, että työnhaku tarkoittaa huolellisen, hiotun hakemuksen kirjoittamista, CV:n päivittämistä ja mahdollisesti jonkinlaisen henkilötietolomakkeen täyttämistä. Mutta nyt ei puhuta mistä tahansa työpaikasta vaan yliopistosta. Ja akateemisessa maailmassa tehtävän hakeminenkin on jo melkoinen prosessi. Tarvitaan se hakemus. Ja akateeminen CV, joka hieman eroaa perinteisestä. Ja julkaisuluettelo (joka siis minun tapauksessani on melko surkuhupaisen lyhyt). Ja tutkimussuunnitelma. Kahdella kielellä. Ja opetusportfolio (jonka pituus puolestaan on rajoitettu niin, että edes näitä minun lyhyehkön kahden vuoden aikana kertyneitä ansioitani on kovin haastavaa tiivistää vaadittuun tilaan).

Lähes viikko siihen meni, ei nyt ihan täyspäiväisesti mutta suurimman osan työajastani kuitenkin käytin hakemusten laatimiseen. Minun työpanokseni lisäksi tarvittiin vieraskielisen tutkimussuunnitelman oikolukijaa, datan vsualisoinnin ammattilaista kyhäämään hienoja, tilaa säästäviä havaintoesityksiä kurssipalautteistani (onneksi olen sattumoisin naimisissa sellaisen ammattilaisen kanssa) ynnä yhden CV-velhona tunnetun kollegan konsultaatiota. Mutta tulipahan nyt sitten tehtyä.

Se on nyt sit hänes.

4 kommenttia:

Timo Lampi ☺ kirjoitti...

Onnea!!

marikan polut kirjoitti...

"asiat menee, niin kuin niiden kuuluu mennä." (ei kovin vanha turkulainen sanonta, jota viljellään taajalti lapsuusperheessäni)

Istun peukut pystyssä sun puolesta bd!

Hirnakka kirjoitti...

Kyllä se oikeaan rantaan kolahtaa ajopuukin kun on oikea aika.

eli menee niinkuin pitääkin, kärsivällisyyttä odotukseen!

Careliana kirjoitti...

Kiitos kaikille tsempeistä ja sanonnoista! Juuri kuulin, että hakuaikaa on jatkettu, joten jonkin aikaa tässä saa nyt odotella. Mutta ihan rauhallisin mielin odottelen, mikäs minulla tässä. Jos valinta ei osu minuun, jatkan yritystoimintaani ihan hyvillä mielin (joskin tietysti tappiosta jossain määrin harmistuneena, mutta tuskin se hatutus aikaans pidempään kestää).