Virtaa sanoista: Entertainmentia torstai-illassa

eli loppuvuoden keikkaputki osa 2: Robbie Williams - Heavy Entertainment Show

Siltä varalta, että joku ei vielä tiennyt, niin Robbie Williams soitti eilen keikan Ratinan stadionilla Tampereella. Tosin epäilen, ettei kukaan ole voinut tämän asian sisäistämiseltä välttyä, siinä määrin keikkaa on hehkutettu sekä etu- että jälkikäteen. Puhumattakaan keikan aikaisesta hypestä.

Ja joo, olimmehan siellä mekin. Miäs oli hankkinut minulle joululahjaksi liput ihan paraatipaikoille. Kun teimme lähtöä keikalle, poika kysyi, kuka tämä tällainen Robbie Williams edes on. Häkeltyneenä selitin, että no sehän on se supertähti, jonka tunnetuin hitti on Angels, ja varmemmaksi vakuudeksi vetäisin vielä kertsin ilmoille, korkealta ja kovaa. Nevahööd, totesi poika. Ja kun asiaa oikein rupesin siinä miettimään niin tajusin, että eipä Robbie Williams tosiaankaan ole esittänyt mitään mainitsemisen arvoista oikeastaan pojan koko elinikänä.

...ja tämän seikan kyllä huomasi myös keikkapaikalla: yleisön keski-ikä oli hyvin todennäköisesti selvästi lähempänä viittä- kuin neljääkymmentä. Ja meininki oli myös sen edestä leppoisaa ja seesteistä - ainakin me vältyimme kaikilta mahdollisilta massatapahtumien varjopuolilta, kuten hallitsemattomasti vellovilta tungoksilta, holtittomasti hoipparoivilta humalaisilta ja myyntipisteiden sitokyvyn ylittäviltä ostosruuhkilta. Edes naistenvessaan ei tarvinnut juuri ennen pääesiintyjän alkua jonottaa kuin muutama minuutti!

Robbien edellinen Suomeen asti yltänyt keikkakiertue oli osastoa Jotain Ihan Muuta - swing-musiikkia aika lailla menneen ajan hengessä. Tällä kertaa ohjelmisto koostui taatusta hittikimarasta, enimmäkseen takavuosien hiteistä, mutta myös uudelta levyltä oli päässyt pari ihan kelvollista siivua mukaan. Pääosassa oli kuitenkin artistin lavakarisma - koko konsertin voisi oikeastaan kiteyttää alkupuolella ilmoille kajautettuun spiikkiin:

"I am Robbie Fuckin' Williams. This is my arse. And you are MINE!!!"

Ja onhan se kieltämättä jotain, että reilusti yli nelikymppinen perheenisä, joka myös näyttää reilusti yli nelikymppiseltä perheenisältä hienoisine kaljamahoineen ja harmaine hiussuortuvineen, voi kekkaloida hame päällä lavalla (säännöllisin väliajoin alushousujaan vilautellen) - ja olla aivan valtavan vetovoimainen ja valloittava!!! Karisma on jotain, mitä ei voi rahalla ostaa eikä kuuluisimmankaan stylistin avulla väkisin rakentaa, vaan sitä joko on luonnostaan tai sitten ei ole. Ja Robbie Williamsilla sitä on ihan järkyttävän paljon! En väitä, ettäkö olisin sille millään muotoa immuuni.

Mutta.

Kun minä menen artistin keikalle, menen sinne kuuntelemaan sen artistin musiikkia. Ei sen pidäkään samalta kuulostaa kuin levyllä, vaan rosoisuus on parhaimmillaan juuri sen live-esiintymisen suola. Ja mukana elävä, yhteislauluun sankoin joukoin lähtevä yleisö vain vahvistaa elämystä. Mutta jos artisti jättää käytännössä puolet kaikista lauluista laulamatta niin, että äänimaisema koostuu lähinnä taustalaulajien stemmoista, yleisön epämääräisestä älämölöstä ja artistin huutelemista puheosuuksista, elämys jää minun mittapuullani vajaaksi.

Ja näin minulle kävi Robbie Williamsin Ratinan-show'ssa. Anteeksi nyt vain kaikki te, jotka olette eri mieltä (eli hypestä päätellen kaikki muut paikalla olleet). En väitä, ettenkö olisi nauttinut keikasta - ei se missään nimessä huono show ollut, mutta ei se kyllä myöskään yllä lähellekään elämäni ihanimpien keikkojen listaa (joka ei ihan lyhyt lista ole sekään). Anteeksi nyt vain. Kotimatkalla totesin miähelle, että itse asiassa pidin enemmän siitä taannoisesta swing-keikasta; silloin esitetty musiikki oli minusta itse asiassa melkeinpä hirveää, mutta se esitettiin niin loistavasti, että kokonaisuus oli kaikesta huolimatta nautittava. Tällä kertaa puolestaan esityslista oli ihan kohdillaan, mutta toteutus jäi vähän ontumaan. Minun mielestäni. Anteeksi nyt vain.

Mutta kuten sanottua, ei yhtään harmita, että tuli tuokin koettua.